Bella_SMALL_8

Millaista hoivaa sinä haluat?

by Kolumni
Artikkeli on julkaistu alun perin 6.11.2021 Keskisuomalaisessa.
Suomalaista poliittista keskustelua vanhenevasta väestöstä leimaa yksi ongelmallinen piirre: Puhumme vanhenemisesta usein kuin emme itse vanhenisi. Nyt on korkea aika puhua ikäihmisten hoivasta niin, että se koskettaa jokaista.

Haavoittuvista ryhmistä ei pidä puhua kuin ne olisivat jokin irrallinen, oma osansa politiikkaa. Eivät ne ole – ja ikäihmisten hoiva on tästä hyvä esimerkki.

Tulevat aluevaalit antavat meille erinomaisen mahdollisuuden tarkastella millaista on laadukas apu, hoiva ja hoito  – myös pidemmällä aikavälillä. Vanhuspalvelut siirtyvät sote-uudistuksen myötä muiden sosiaalipalvelujen mukana hyvinvointialueille.

Hyvinvointivaltiossa kaikki palvelut turvaavat ihmisoikeuksien ja yhdenvertaisuuden toteutumista. Ikäihmisten kohdalla Suomessa on ongelmia erityisesti itsemääräämisoikeuden toteutumisessa. 

Jokainen meistä toivoo, että hoivan tarpeesta huolimatta voimme määrittää omaa elämäämme ja että meitä kuullaan meitä koskevassa päätöksenteossa. Tähän meillä on oikeus.

Viime vuosina on keskusteltu paljon pätevän hoivahenkilöstön riittävyydestä. 

Laadukas hoiva ja ikäihmisten ihmisoikeudet eivät toteudu ilman hyvinvoivia työntekijöitä.

Meidän kaikkien kannattaa kiinnostua tästä nyt, sillä ratkomme tällä hetkellä vuosikymmeniksi eteenpäin hoivatyön houkuttelevuutta.

Hallituksen toteuttama vanhuspalveluiden sitova henkilöstömitoitus on yksi askel kohti laadukkaampaa hoivaa. Vuosi sitten lokakuussa astui voimaan 0,5:n henkilöstömäärä. Mitoitus nousee portaittain niin, että vuonna 2023 pääsemme tavoitteeseen eli 0,7:ään.

Henkilöstömitoitus on ei kuitenkaan yksin riitä. Tällä hetkellä hoivatyöntekijät painivat epäinhimillisen kiireen kanssa, eikä ihmisten kohtaamiseen tahdo jäädä aikaa tehokkuusvaatimuksien takia. Moni työntekijä kokeekin olevansa jatkuvassa eettisessä ristipaineessa. Loputon kiire uuvuttaa ja myös johtamisessa olisi korjaamisen varaa.

Ongelmana on, että tällaisen tilanteen myötä meillä ei ole kohta halukkaita tekijöitä mitoituksesta huolimatta. 

Meidän on ryhdyttävä toimiin, mikäli haluamme inhimillisen vanhuuden – aikanaan myös itsellemme. Tarvitsemme paitsi taloudellisia panostuksia, myös työkulttuurin muutosta.

Hoivatyöntekijöiden palkkauksessa on kosolti parannettavaa. Ikärakenteen muuttuessa kaikkien on otettava vastuuta hoivan toteutumisesta. Mikäli ajattelemme, että hoiva on vain ”naisten asia” tai ratkeaa työperäisellä maahanmuutolla, jätämme ratkomatta keskeisiä hoivaamme liittyviä kysymyksiä. 

Yhteiskunnan tehokkuusvaatimukset valuvat hoivaan. Ajatus tehdasmaisesta tehokkuudesta asettaa kohtuuttomia tavoitteita hoivan organisoinnille ja tämä näkyy myös johtamisessa. Sitova mitoituskaan ei auta, jos koko hoivaorganisaatio on viritetty äärimmilleen niin, että jonkun sairastuminen heilauttaa koko systeemiä. Pelivaraa on oltava.

Jos tilanne ei muutu, työntekijöiden kiire vaikuttaa hoidon laatuun jatkossakin. Päivän ainut ihmiskontakti voi olla vain lyhyt muutaman minuutin piipahdus. Lääkkeet, ruoka, pesu. Siinä se. 

Voimme unohtaa, että meiltä ehditään kysyä toiveitamme, jos aikaa kommunikaatiolle ei ole. Siksi hoivan tulee olla vuorovaikutteista, ei vain suoritus. Muutoin vaarana on, että yksilöiden tarpeet jäävät vaille riittävää huomiota.

Tämä näkyy jo nyt palveluissamme, joissa erityisryhmien hoivassa törmätään seinään: Mikäli ikäihminen on masentunut, käyttää päihteitä tai on vammainen, yhteiskunnallamme ei ole useinkaan tarjota soveltuvaa palvelua. Oikeus saada tarpeen mukaisia palveluita koskee kuitenkin kaikkia.

Laadukas hoiva on hyvinvointivaltion ydintä. Meidän onkin otettava hyvästä vanhuudesta entistä enemmän vastuuta yhdessä. Meillä on osaavaa henkilökuntaa, kunhan osaisimme arvostaa heitä riittävästi ja tarjota toimivat työolosuhteet.

Oikeuden hyvään vanhuuteen luulisi toimivan hyvänä motivaattorina meille kaikille. Mikäli tämä ei kuitenkaan kaikkia motivoi tarpeeksi, muistuttaisin, että kukaan meistä ei ole ikuisesti nuori. Palvelujen kuntoon laittaminen palvelee meidän kaikkien etua.

blogi2

Suomen on taattava myös vammaisten ihmisoikeudet

by Blogi

Suomen on taattava myös vammaisten ihmisoikeudet

Suomi oli viimeisimpiä EU-maita, joka ratifioi vammaisten oikeuksia koskevan YK:n yleissopimuksen. Vuonna 2016 Suomessa voimaan tullut sopimus oli askel oikeaan suuntaan, vaikka se tapahtuikin hävettävän myöhään. Kaikki sopimuksen kohdat eivät kuitenkaan toteudu vaaditun mukaisesti.

Hankintalaki tuottaa ongelmia

Vammaispalveluiden kilpailutuksia ohjaavat useissa tapauksissa enemmän taloudelliset näkökulmat kuin vammaisten ihmisten tarpeet ja itsemääräämisoikeus. Hankintalain mukainen kilpailutus aiheuttaa tällä hetkellä merkittäviä ongelmia vammaisten asumis-, kuljetus että kuntoutuspalveluiden toteutumisessa.

Vammaispalveluiden kilpailutukset ovat surullinen esimerkki siitä, kuinka asianomaiset jäävät itse prosessin ulkopuolelle. Kilpailutuksissa palvelusopimuksen muodostavat kunnat ja palveluntuottajat, eikä vammaisilla itsellään ole osaa asioidensa järjestämisessä. Tämä aiheuttaa ‒ paitsi absurdeja ‒ myös ihmisoikeuksia rikkovia tilanteita.

Vammaiset eivät ole vain hoidon ja holhouksen kohteita

Yhteiskunnassamme on yhä syvään juurtuneita vammaisia syrjiviä asenteita ja rakenteita. Ne eivät muutu ennen laajamittaista asennemuutosta.

Vammaisia ihmisiä tarkastellaan yhteiskunnallisessa keskustelussa lähes poikkeuksetta vain lääketieteellisestä näkökulmasta ja pelkästään hoidon ja holhoamisen kohteina. Tällainen käsitys ei vastaa todellisuutta ja monissa tapauksissa estää vammaista määrittelemästä omaa elämäänsä kykyjensä puitteissa.

Meidän on taattava vammaisille tarvittavat mahdollisuudet osallistua yhteiskunnan toimintaan yhdenvertaisina jäseninä. Vammaisia ihmisiä ei tule käsitellä yhtenäisenä ryhmänä, vaan jokainen tulisi nähdä yksilönä, jolla on omat tarpeensa.

Vammaisten syrjintä on yleistä

Yhdenvertaisuusvaltuutetun vuonna 2016 tekemässä selvityksessä käy ilmi, että yli 50 prosenttia vammaisista kokee asenneilmapiirin vammaisia kohtaan huonoksi tai erittäin huonoksi. Jopa 64,2 prosenttia koki tulleensa syrjityksi kuluneen vuoden aikana. Luvut ovat hälyttäviä: Ne osoittavat, kuinka meillä on paljon matkaa siihen, että jokainen kokisi olevansa arvostettu ja yhdenvertainen osa yhteiskuntaamme.

Erityisen vaikeassa asemassa ovat vammaiset lapset ja nuoret – aikuisten ehdoilla tehdyt tukitoimet eivät monesti ole heille soveltuvia. Muun muassa vaikeudet henkilökohtaisen avun ja kuljetusten järjestämisestä rajaavat helposti vammaisen nuoren yhteiskunnan ulkopuolelle.

Ratkaisut ovat olemassa – vaaditaan tahtoa taata ihmisoikeudet kaikille

Seuraavalla hallituskaudella tulee puuttua ongelmiin tehokkaasti ja järjestelmällisesti. Aivan ensimmäiseksi uuden hallituksen on laadittava vammaispoliittinen ohjelma, jossa on huomioitava myös YK:n vammaissopimuksen toteutumisen seuranta. Toisaalta vammaisten henkilöiden työllisyysastetta on nostettava samalla kuin muunkin väestön: Koulutuksesta huolimatta vammaiset työllistyvät huonosti johtuen muun muassa työnantajien asenteista. Työllistyminen mahdollistetaan yksilöllisellä sekä riittävällä ammatillisella ja lääkinnällisellä kuntoutuksella.

Kaikkein tärkeintä on kuitenkin, että vammaisjärjestöt otetaan asianmukaisella tavalla mukaan vammaisia koskevaa lainsäädäntöä valmisteltaessa. Se ei kuitenkaan onnistu ilman tarvittavia resursseja: Siksi eduskunnan tulee huolehtia, että kansalaisjärjestöille annetaan riittävästi taloudellista tukea.

blogi2

Mitä vanhustenhoidon tila kertoo hyvinvointivaltiosta?

by BlogiMielipidekirjoitus
Mielipidekirjoitus Keskisuomalaisessa 10.02.2019

Mitä vanhustenhoidon tila kertoo hyvinvointivaltiosta?

Vanhusten hoivan taso on noussut keskusteluun yksityisen terveysyhtiön Esperi Caren hoivakodissa paljastuneiden epäkohtien ja laiminlyöntien vuoksi.

Esperi Care ei ole valitettavasti yksin tilanteensa kanssa. Suomen suurin hoivapalveluyhtiö Attendo painii samankaltaisten ongelmien kanssa. Puhtaita papereita ei saa myöskään julkinen sektori.

On peiliin katsomisen paikka. Suomessa ollaan leikattu koko 2010-luku kuntien peruspalveluiden valtionosuuksia. Kuntaliiton sosiaali- ja terveysasioiden johtaja Tarja Myllärinen arvioi leikattujen valtionosuuksien määrän kipuavan yli kahteen miljardiin. Vanhustenhoito on osa kuntien peruspalveluita, ja yhä suurempi osuus rahoitusvastuusta on jäänyt kunnille.

TILANNE ON HUOLESTUTTAVA. Vanhukset eivät ole tasa-arvoisessa asemassa ja alueelliset erot vanhushoivan laadussa ovat suuria. Erityisen haastavassa asemassa ovat ne sairaat vanhukset, joilla ei ole omaisia eikä omaisuutta.

Tulevaisuus on haasteita täynnä: syntyvyys jatkaa laskuaan, työvoima vähenee, väestö ikääntyy ja hoivan tarve kasvaa.

Samaan aikaan sote-uudistuksen kolmen miljardin euron säästötavoitteesta iso osa kohdistuu vanhuspalveluihin. Tilannetta ei helpota, että keskustan, kokoomuksen ja sinisten hallitus ajaa sosiaali- ja terveyspalveluiden yksityisten toimijoiden hoidettaviksi. On odotettavissa, että Esperi Caren Kristiinankaupungin hoivakodin kaltaiset laiminlyönnit tulevat hallituksen markkinaehtoisessa sote-maailmassa yleistymään.

Istuvalla hallituksella on lisäksi vahva usko yrityksien omavalvontaan. Puhe omavalvonnan riittävyydestä ei kuitenkaan kestä kriittistä tarkastelua. Nyt tarvitaan lisäresursseja valvontaviranomaisille ja kovempia sanktioita tahoille, jotka eivät toteuta vaadittuja laatukriteerejä.

MITEN OLEMME päätyneet tähän tilaan? Kyse on lopulta vanhuksien ja hoivatyön arvostuksesta. Perimmäinen ongelma on se, että Suomen vanhushuolto on aliresurssoitu. Jyväskylän yliopiston Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikön johtaja Teppo Kröger on todennut, että vanhuspalveluissa voidaan puhua ainakin miljardin euron resurssivajeesta.

Nyt näyttää siltä, että suurin osa puolueista on herännyt tilanteen vakavuuteen. Kokoomus vastustaa tällä hetkellä ainoana puolueena sitovan hoitajamitoituksen kirjaamista lakiin. Sitova hoitajamitoitus ei ole ratkaisu alan kaikkiin ongelmiin, mutta parantaisi vanhusten hoitoa.

Nykyinen tilanne on pidempiaikaisen kehityksen ja monen päätöksen seurausta. Ongelmat ovat olleet jo kauan tiedossa. Jos todella tahdomme turvata vanhuksille elämisen arvoisen elämän, vaatii se konkreettisia lisäresursseja. Asioilla ei ole tapana itsestään parantua.

Kyse on lopulta hyvinvointivaltion tulevaisuudesta.