Artikkeli on julkaistu alun perin 6.11.2021 Keskisuomalaisessa.

Suomalaista poliittista keskustelua vanhenevasta väestöstä leimaa yksi ongelmallinen piirre: Puhumme vanhenemisesta usein kuin emme itse vanhenisi. Nyt on korkea aika puhua ikäihmisten hoivasta niin, että se koskettaa jokaista.

Haavoittuvista ryhmistä ei pidä puhua kuin ne olisivat jokin irrallinen, oma osansa politiikkaa. Eivät ne ole – ja ikäihmisten hoiva on tästä hyvä esimerkki.

Tulevat aluevaalit antavat meille erinomaisen mahdollisuuden tarkastella millaista on laadukas apu, hoiva ja hoito  – myös pidemmällä aikavälillä. Vanhuspalvelut siirtyvät sote-uudistuksen myötä muiden sosiaalipalvelujen mukana hyvinvointialueille.

Hyvinvointivaltiossa kaikki palvelut turvaavat ihmisoikeuksien ja yhdenvertaisuuden toteutumista. Ikäihmisten kohdalla Suomessa on ongelmia erityisesti itsemääräämisoikeuden toteutumisessa. 

Jokainen meistä toivoo, että hoivan tarpeesta huolimatta voimme määrittää omaa elämäämme ja että meitä kuullaan meitä koskevassa päätöksenteossa. Tähän meillä on oikeus.

Viime vuosina on keskusteltu paljon pätevän hoivahenkilöstön riittävyydestä. 

Laadukas hoiva ja ikäihmisten ihmisoikeudet eivät toteudu ilman hyvinvoivia työntekijöitä.

Meidän kaikkien kannattaa kiinnostua tästä nyt, sillä ratkomme tällä hetkellä vuosikymmeniksi eteenpäin hoivatyön houkuttelevuutta.

Hallituksen toteuttama vanhuspalveluiden sitova henkilöstömitoitus on yksi askel kohti laadukkaampaa hoivaa. Vuosi sitten lokakuussa astui voimaan 0,5:n henkilöstömäärä. Mitoitus nousee portaittain niin, että vuonna 2023 pääsemme tavoitteeseen eli 0,7:ään.

Henkilöstömitoitus on ei kuitenkaan yksin riitä. Tällä hetkellä hoivatyöntekijät painivat epäinhimillisen kiireen kanssa, eikä ihmisten kohtaamiseen tahdo jäädä aikaa tehokkuusvaatimuksien takia. Moni työntekijä kokeekin olevansa jatkuvassa eettisessä ristipaineessa. Loputon kiire uuvuttaa ja myös johtamisessa olisi korjaamisen varaa.

Ongelmana on, että tällaisen tilanteen myötä meillä ei ole kohta halukkaita tekijöitä mitoituksesta huolimatta. 

Meidän on ryhdyttävä toimiin, mikäli haluamme inhimillisen vanhuuden – aikanaan myös itsellemme. Tarvitsemme paitsi taloudellisia panostuksia, myös työkulttuurin muutosta.

Hoivatyöntekijöiden palkkauksessa on kosolti parannettavaa. Ikärakenteen muuttuessa kaikkien on otettava vastuuta hoivan toteutumisesta. Mikäli ajattelemme, että hoiva on vain ”naisten asia” tai ratkeaa työperäisellä maahanmuutolla, jätämme ratkomatta keskeisiä hoivaamme liittyviä kysymyksiä. 

Yhteiskunnan tehokkuusvaatimukset valuvat hoivaan. Ajatus tehdasmaisesta tehokkuudesta asettaa kohtuuttomia tavoitteita hoivan organisoinnille ja tämä näkyy myös johtamisessa. Sitova mitoituskaan ei auta, jos koko hoivaorganisaatio on viritetty äärimmilleen niin, että jonkun sairastuminen heilauttaa koko systeemiä. Pelivaraa on oltava.

Jos tilanne ei muutu, työntekijöiden kiire vaikuttaa hoidon laatuun jatkossakin. Päivän ainut ihmiskontakti voi olla vain lyhyt muutaman minuutin piipahdus. Lääkkeet, ruoka, pesu. Siinä se. 

Voimme unohtaa, että meiltä ehditään kysyä toiveitamme, jos aikaa kommunikaatiolle ei ole. Siksi hoivan tulee olla vuorovaikutteista, ei vain suoritus. Muutoin vaarana on, että yksilöiden tarpeet jäävät vaille riittävää huomiota.

Tämä näkyy jo nyt palveluissamme, joissa erityisryhmien hoivassa törmätään seinään: Mikäli ikäihminen on masentunut, käyttää päihteitä tai on vammainen, yhteiskunnallamme ei ole useinkaan tarjota soveltuvaa palvelua. Oikeus saada tarpeen mukaisia palveluita koskee kuitenkin kaikkia.

Laadukas hoiva on hyvinvointivaltion ydintä. Meidän onkin otettava hyvästä vanhuudesta entistä enemmän vastuuta yhdessä. Meillä on osaavaa henkilökuntaa, kunhan osaisimme arvostaa heitä riittävästi ja tarjota toimivat työolosuhteet.

Oikeuden hyvään vanhuuteen luulisi toimivan hyvänä motivaattorina meille kaikille. Mikäli tämä ei kuitenkaan kaikkia motivoi tarpeeksi, muistuttaisin, että kukaan meistä ei ole ikuisesti nuori. Palvelujen kuntoon laittaminen palvelee meidän kaikkien etua.