Artikkeli on julkaistu alun perin 20.3.2021 Keskisuomalaisessa.
Vietämme nyt rasisminvastaista viikkoa. Siksi pyydänkin sinua tekemään pienen ajatusleikin.
Istu alas ja mieti tovi, jos sinulta udeltaisiin säännöllisesti – joskus jopa päivittäin – henkilökohtaisia asioita mitä erilaisimmissa tilanteissa: Lääkärissä, työhaastattelussa, ihan kauppareissullakin sinulta kyseltäisiin taustastasi, vanhemmistasi tai vaikkapa kielitaidostasi. Ihmiset tekisivät mitä omituisimpia oletuksia ihonvärisi ja nimesi perusteella, tuntematta sinua lainkaan.
Sen jälkeen pohdi, että jokainen tällainen tilanne olisi myös riski. Periaatteessa et voi tietää, milloin päädytkin tilanteeseen, jossa koet rasistista häirintää tai jopa väkivallan uhkaa. Toisinaan erilaiset rasistiset huutelut tulevat aivan puun takaa – myös lapsille.
Muun muassa tällaista on arkipäiväinen rasismi. Kuulostaa kuluttavalta pidemmän päälle, vai mitä? Kukaan ei jaksa, jos jatkuvasti kysytään tavalla tai toisella, miksi sinä olet täällä.
Toistuvan rasismin vaikutukset jaksamiseen ja mielenterveyteen voivat olla vakavia, tutkitustikin. Ilmiö tunnetaan nimellä vähemmistöstressi.
Toistuvat kokemukset rasismista voivat johtaa jopa post-traumaattiseen stressihäiriöön. Oireet ovat samankaltaisia kuin monen tuntemassa sotatraumassa: häpeää, ahdistusta, itsesyytöksiä, masennusta.
Kun ympäristö näkee ihmisen jatkuvasti jollain tavalla vääränlaisena, poikkeavana sekä riittämättömänä, alkaa ihminen itsekin vähitellen uskoa huonommuuteensa.
Rasistiset kommentit ja väkivallan uhka, joita rodullistetut suomalaiset kokevat julkisissa tiloissa, ovat toisaalta vain jäävuoren huippu.
Suomessa miellämme rasismin usein lähinnä näkisi ”henkilökohtaisiksi” ja ulospäin yksittäisiksi näyttäytyviksi hyökkäyksiksi. Oikeasti rasismi on läpileikkaavaa: Se näkyy tahattomina, arkisina mikroaggressioina (henkilökohtaiset utelut, joita kuvailin alussa), mutta myös rakenteissa tapahtuvana rasismina, kuten työllistymisen vaikeuksina.
Tiedämme, että Suomessa on vaikea päästä edes työhaastatteluun, mikäli nimi ei satu olemaan suomenkielinen. Jätämme valtavasti käyttämättä jo nyt rodullistettujen ihmisten potentiaalia – ja samaan aikaan toivomme työperäisestä maahanmuutosta ratkaisua huoltovajeeseen. Yhtälö ei yksinkertaisesti toimi, ellemme pääse eroon rakenteellisesta rasismista.
Tilanteen purkamiseksi on tärkeää kiinnittää huomiota siihen, että rasismi ei ole mikään uusi ilmiö Suomessa. Meilläkin on varsin rasistinen historia. Siitä huolimatta, että pidämme usein itseämme mallikelpoisina.
Romaanien ja saamelaisten syrjintä ovat klassikkoesimerkkejä suomalaisesta rasismista.
Saamelaisten pakkoassimilaation myötä heiltä haluttiin viedä kieli ja kulttuuri. Perheitä erotettiin ja perinteisten elinkeinojen harjoitusta vaikeutetaan yhä tänäkin päivänä. Vaikka monet historian hävettävät käytännöt on poistettu laista, syrjii Suomi edelleen saamelaisia myös lainsäädännön tasolla.
Jotta pääsemme eteenpäin, meidän on tunnustettava, että yhteiskuntamme toimii yhä sillä oletuksella, että valkoihoisuus, heteroseksuaalisuus ja vammattomuus ovat lähtökohtia. Niistä tavalla tai toisella eroaminen uhkaa pahimmillaan syöstä ihmisiä masennukseen ja syrjäytymiseen. Tämä ei ole ihmisten vika, vaan yhteiskunnan.
Viime vuosien somekeskustelussa on ollut mahtava nähdä, kuinka rodullistetut eivät enää pelkää käyttää ääntään. Aivan lähiviikkoina muun muassa räppäri Yeboyah nosti suomiräppiä koskevan keskustelun aivan uudelle tasolle – koko genre ryhtyi pohtimaan kulttuurista omimista syvemmin.
Samaan aikaan on tärkeä muistaa, että rasisminvastaista työtä ei voi jättää vähemmistöihin harteille. Emme voi vaatia, eikä olettaa, että vähemmistöjen edustajat jaksavat uudelleen ja uudelleen puida julkisuudessa traumaattisia, rasistisia kokemuksiaan.
Maailma muuttuu vain niin, että enemmistö muuttaa rakenteita: Sen tehtävä on tunnistaa ja purkaa normeja ja rakenteita, jotka estävät rodullistettujen ihmisten yhdenvertaisuuden yhteiskunnassa.