Bella_SMALL_27

Demokratiasta on pidettävä kiinni alueellisesti eriarvoistuvassa Suomessa

Artikkeli on julkaistu alun perin 20.4.2021 Demo Finlandin sivuilla.
Lähestyvät kuntavaalit tuovat hetkellisesti keskusteluun suomalaisten eri seutujen ja kuntien laajan kirjon. Kaupungistuminen on globaali trendi, joka on tunnetusti ottanut Suomessa isoja ja nopeita harppauksia sitten 1960-luvun. Seuraavalle valtuustokaudelle lähdetään ympäri Suomen hyvin erilaisista lähtökuopista. Alueellisella eriarvoisuudella on merkitystä myös demokratian kannalta. Iso kysymys kuuluu: Miten hyvinvointia luodaan ja demokratiaa ylläpidetään yhdenvertaisesti ympäri Suomen?

Suomella ja suomalaisilla sujuu keskimäärin varsin hyvin verrattuna muihin maihin. Hyvinvointivaltio on kyennyt pitämään langat käsissään tähän asti luomalla ja ylläpitämällä korkeaa hyvinvoinnin tasoa laajoilla ja osallistavilla palveluilla ja koulutuspanostuksilla. Keskustelusta jää kuitenkin usein uupumaan, että myös avoimilla demokraattisilla prosesseilla on valtava merkitys. Juuri siksi tulevat kuntavaalit ovat niin tärkeät. Ihmisillä on kesäkuussa aito mahdollisuus osallistua oman kuntansa suunnan muodostukseen.

Tiedämme, että kansalaisten ja kuntalaisten hyvinvointi vaikuttaa myös äänestysprosenttiin. Viime vaaleissa eli eduskuntavaaleissa äänestysprosentti vaihteli kunnittain 60,0% (Hyrynsalmi) ja 86,2% (Luoto) välillä. Yleisesti ottaen äänestävien osuus kertoo ihmisten mielenkiinnosta demokraattista osallistumista kohtaan. Julkisessa keskustelussa korkeampi äänestysprosentti liitetään usein korkeampaan koulutus- ja varallisuustasoon. Toisin sanoen varakkaat ja koulutetut ihmiset äänestävät todennäköisemmin.

Kalevi Sorsa -säätiö julkistaa tiistaina 20.4.2021 raporttinsa Eriarvoisuuksien Suomi – Alueelliset sosioekonomiset erot Manner-Suomessa. Raportissa äänestysprosentti toimii yhtenä indikaattorina neljän eri sosioekonomisesti hahmottuvan alueen välillä. Nämä neljä aluetyyppiä ovat 1) Menestyvät pääkaupunkiseutu ja kaupunkien vaikutusalueet, 2) Kaupunkialueet, joilla on sosiaalisen syrjäytymisen riskejä, 3) Keskiverto-Suomi ja 4) Taantuvat alueet.

Menemättä syvemmin raportin tuloksiin, on kiinnostavaa tarkastella suomalaisten äänestysaktiivisuutta suhteessa alueelliseen hyvinvointiin. Menestyvällä pääkaupunkiseudulla ja kaupunkien vaikutusalueilla keskimääräinen äänestysprosentti on korkein 76,1 %. Kaupunkialueilla, joilla on sosiaalisen syrjäytymisen riskejä, äänestysprosentti laskee jo 70,3%:iin. Sen sijaan Keskiverto-Suomessa keskimääräinen äänestysprosentti nousee hiukan sen päälle 72%:iin. Taantuvilla alueilla äänestysprosentti on selkeästi matalin, vain 67,7 %.

Yli kymmenen prosenttiyksikön ero keskimääräisissä äänestysprosenteissa etenkin menestyvän pääkaupunkiseudun ja taantuvien alueiden välillä tulisi herättää jatkokysymyksiä julkisessa keskustelussa. Kuntavaaleissa äänestysprosentti on tunnetusti vielä matalampi kuin eduskuntavaaleissa, joten olemme nyt kiperän paikan edessä: Kuinka tuemme sekä hyvinvointia, osallisuutta että demokratian toteutumista, jos ja kun ne linkittyvät yhteen?

Kesäkuussa pidettävissä kuntavaaleissa isoksi kysymykseksi tulisikin nousta koronan aiheuttama hyvinvointivaje. Jos ja kun hyvinvoinnissa on havaittavissa laskua, jää nähtäväksi, vaikuttaako se missä määrin ihmisten äänestyskäyttäytymiseen.

Koronapandemiasta voi pahimmillaan muodostua 1990-luvun laman kaltainen hyvinvointivaltion kriisi. 1960-luvulta aina 1980-luvun lopulle hyvinvointivaltion palvelut kehittyivät ja tuloerot pienenivät samalla, kun talous kasvoi. 1990-luvun alun lama oli kuitenkin selkeä käännekohta. Joukkotyöttömyys loi sosiaaliturvajärjestelmään paineita. Tämä johti sosiaaliturvan leikkauksiin sekä laman aikana että aivan sen jälkeen. Eriarvoisuus on jo lisääntymässä suomalaisten välillä – eikä vähiten jo edellä mainituista alueellisista syistä johtuen.

Palveluilla ja sosiaaliturvalla on iso merkitys nyt koronapandemian keskellä ja sen jälkimainingeissa, mutta samalla on kiinnitettävä erityistä huomiota demokratian tilaan. Demokraattinen yhteiskunta hyvinvointivaltion tukipilari, ja siksi meidän on tehtävä parhaamme jo heti tulevissa kuntavaaleissa. Kenenkään äänestäminen ei saa jäädä kiinni omista resursseista sen jälkeen, kun koronaturvallisuudesta on huolehdittu.

Bella_SMALL_8

Kymmenen tapaa ehkäistä köyhyyttä kunnissa

Artikkeli julkaistu alunperin 4.3.2021 Vihreiden sivuilla.
Köyhyys luo pitkän varjon yksilön elämään, paikallisyhteisöihin ja koko yhteiskuntaan. Se tuottaa inhimillistä kärsimystä ja lisää yhteiskunnallista epävakautta. Siksi taloudellisen eriarvoisuuden kitkemiseen kannattaa panostaa. Vaikka valtio päättää pääosin sosiaaliturvasta, on kunnilla paljon valtaa palveluiden hintaan ja saavutettavuuteen, asumisen kustannuksiin sekä työllisyyteen. Tässä siis kymmenen keinoa edistää taloudellista yhdenvertaisuutta kunnissa:

1. Turvataan lähipal­velut

Palveluiden tulee sijaita lähellä ja ennaltaehkäisy on tässäkin valttia. Mitä nopeammin ja matalammalla kynnyksellä apu on saatavilla, sitä parempi. Köyhyys vaikeuttaa pitkien matkojen tekemistä, mikäli mahdollisuus omaan autoon, pyörään tai julkiseen liikenteeseen puuttuu. Esteettömät lähipalvelut ovat siksikin tärkeitä. Hyvistä lähipalveluista hyötyvätkin kaikki. Lähikirjasto on hyvä esimerkki: Se toimii kaikille kuntalaisille maksuttoman tiedon lähteenä ja lähipalvelupisteenä tarjoten opastusta, digiasiointia ja tavaroiden lainausta.

2. Kohtuul­lis­te­taan asumisme­noja erityisesti kaupungeissa

Isoissa kaupungeissa asumismenot uhkaavat lohkaista merkittävän osuuden asukkaiden kuukausibudjetista. Pienituloiset joutuvatkin usein muuttamaan korkeiden vuokrien takia kauas keskustoista. Tehdään kunnissa kohtuuhintaisen asumisen mahdollistavaa asuntopolitiikkaa. Erityisen akuutti tarve on asunnottomuuteen puuttumisella: Sen kitkemiseksi kuntiin tulee rakentaa ihmisten erilaisiin tarpeisiin sopivia tukiasuntoja.

3. Tehdään terveyden­hoi­dosta maksutonta mahdolli­suuk­sien mukaan

Kunnat päättävät osasta terveyspalveluiden asiakasmaksuista ennen 2023. Hallitus on juuri tehnyt perusterveydenhuollon hoitajakäynneistä maksuttomia ja vähentänyt muitakin asiakasmaksuja. Kunnat voivat päättää tätäkin laajemmasta maksuttomuudesta: Esimerkiksi maksuton ehkäisy alle 25-vuotiaille on hyvä tapa tukea nuoria. Helsingissä toteutettu terveyskeskuskäyntien maksuttomuus on lisännyt asukkaiden yhdenvertaisuutta ja helpottanut pienituloisten palveluihin hakeutumista.

4. Lisätään mielenter­veys- ja päihdepal­veluja

Parannetaan mielenterveyspalveluiden saatavuutta ja lisätään yhteistyötä päihdepalvelujen kanssa. Liian moni joutuu odottamaan pitkään hoitoonpääsyä. Erityisen tärkeää olisi lisätä ilman ajanvarausta saatavia mielenterveyspalveluita. Varmistetaan samalla kaikissa kunnissa päihdetyön riittävät resurssit ja palvelupisteet.

5. Tarjotaan lapsiper­heille matalan kynnyksen palveluita

Perheiden koronankin myötä tiukentunut talous näkyy kunnissa. Suomalainen köyhyys periytyy tutkitusti sukupolvelta toiselle ja erityisesti vauva-ajan köyhyys on osoittautunut vahingolliseksi. Lasten ja nuorten hyvinvoinnin turvaamiseksi onkin tärkeää tukea pienituloisia perheitä arjessa ja tarjota matalalla kynnyksellä esimerkiksi lapsiperheiden kotipalvelua.

6. Tuetaan tehokkaasti työllis­ty­mistä sekä ja työssäkäy­mistä

Tuetaan työllistymistä ja työssäkäyntiä kunnissa muun muassa työllistämällä pitkäaikaistyöttömiä sekä osatyökykyisiä ja maksamalla työllistämisen kuntalisää. Iso merkitys on edullisella ja kattavalla joukkoliikenteellä sekä työn ja perheen yhteensovittamista helpottavilla palveluilla, kuten kohtuuhintaisella tai maksuttomalla varhaiskasvatuksella. Seuraavaksi tuleekin tehdä maksuttoman varhaiskasvatuksen kokeiluja 3-4-vuotiaille.

7. Tarjotaan taloudel­lista apua ja neuvoa sitä tarvitse­ville

Ihmisiä pitää auttaa pitkäjänteisesti ulos köyhyyskierteestä. Kuntien tuleekin selvittää yhdessä Kelan kanssa perustoimeentulotukea laajempaa apua tarvitsevat. Jo kuntien talousarvioita laatiessa on hyvä resursoida riittävästi ennaltaehkäisevään sosiaalityöhön sekä harkinnanvaraiseen toimeentulotukeen. Erityisen tehokasta on tarjota asukkaille talousneuvontaa, jossa voidaan ratkoa talouden hallintaan liittyviä ongelmia ja ehkäistä velkaantumista.

8. Kehitetään ruoka-apua entistä paremmaksi

Kehitetään kolmannen sektorin kanssa ruoka-apua osallisuutta parantavaksi ja hävikkiruokaa entistä tehokkaammin hyödyntäväksi. Erityisesti koronapandemian heikentämän taloustilanteen myötä on tärkeää varmistaa ruoka-avun saatavuus. Samalla tulee lisätä palveluneuvontaa ja matalan kynnyksen palveluita ruoka-apua saaville.

9. Tehdään yhteistyötä järjestöjen kanssa köyhyyden torjunnassa

Järjestöissä on paljon kokemusta vaikeassa elämäntilanteessa olevien ihmisten auttamisesta ja ennaltaehkäisevästä työstä. Tunnustetaan tämä osaaminen ja tuetaan järjestöjen työtä avustuksilla sekä tarjoamalla edullisia tai maksuttomia toimintatiloja.

10. Osallis­te­taan asukkaita ja sisälly­te­tään köyhyyden torjunta päätöksen­tekoon

Jokaisessa kunnassa tulee kehittää kuntalaisille monipuolisia, myös ilman sähköisiä viestimiä toimivia osallistamistapoja osallistavasta budjetoinnista aina palvelujen kokemusasiantuntijuuden hyödyntämiseen. Samalla tulee sisällyttää köyhyyden torjunta koko kunnan toimintaa ohjaavaan kuntastrategiaan ja laatia konkretiaan pyrkivä köyhyyden vähentämisen ohjelma.

Bella Forsgrén, 2019. Kuvaaja Hanna-Kaisa Hämäläinen.

Sateenkaa­riyh­tei­söjen oikeuksien edistäminen kuuluu meille jokaiselle

Teksti on julkaistu alunperin Vihreiden sivuilla 1.2.2021.

Tänään on tasan 50 vuotta siitä, kun Suomessa dekriminalisoitiin homoseksuaaliset teot. Päivä on monin tavoin merkityksellinen sateenkaariyhteisöille, mutta dekriminalisointi itsessään ei vielä turvaa sateenkaari-ihmisten oikeuksien toteutumista. Näiden oikeuksien edistäminen kuuluu meille jokaiselle.

Vaikka nykypäivänä Suomessa ei tarvitse pelätä joutuvansa vankilaan homoseksuaalisuudesta, kokee yhä vain puolet voivansa olla melko tai hyvin avoimia HLBTI-identiteetistään. Meillä onkin vielä tehtävää seksuaalisuuteen ja sukupuoleen kohdistuvan häirinnän ja väkivallan kitkemisessä ja esimerkiksi sateenkaariperheiden perheellistymisen mahdollistamisessa.

EU:n perusoikeusvirasto FRA julkaisi viime keväänä (2020) laajan tutkimusraportin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen syrjintä- ja häirintäkokemuksista EU-maissa. Suomen tulokset ovat EU:n keskitasoa parempia. Huolestuttavaa on silti, että Suomen luvut ovat edelleen korkeita häirinnän ja väkivallan suhteen. Jopa 32 % suomalaisista vastaajista oli kokenut häirintää kyselyä edeltäneiden 12 kk:n aikana.

On sanomattakin selvää, ettei kenenkään meistä pitäisi joutua pelkäämään häirintää tai väkivaltaa seksuaalisuutensa, sukupuolensa tai minkään muunkaan syyn vuoksi. Tämän eteen meidän onkin tehtävä yhdessä töitä kovasti.

Translaki saatava kuntoon

Toisaalta tänä vuonna tulee kuluneeksi 40 vuotta, kun homoseksuaalisuus poistettiin Suomessa virallisista tautiluokituksista.

Patologisointi jatkuu kuitenkin kohdistuen erityisesti sukupuolivähemmistöihin kuuluvien identiteetteihin ja kehoihin. Ihmisoikeuksien kannalta erityisen ongelmallista on transhenkilöiden itsemääräämisoikeuden loukkaukset liittyen vaatimuksiin lisääntymiskyvyttömyydestä ja psykiatrisesta diagnoosista sukupuolen korjaamisen ehtona.

Vihreät ovatkin sateenkaarijärjestöjen kanssa toistuvasti vaatineet translakiin muutosta. Olinkin todella iloinen kuullessani juuri, että Sosiaali- ja terveysministeriö asettaa vihdoin maaliskuussa työryhmän valmistelemaan translain uudistusta. Lain uudistamisella on nimittäin kiire.

Mahdolli­suus perheel­lis­ty­mi­seen kuuluu kaikille halukkaille

Jokaisella on oikeus kuulua aidosti yhteiskuntaan. Näin viidenkymmenen vuoden jälkeen onkin hyvä tarkastella, onko sateenkaariväellä todella yhtäläiset mahdollisuudet siihen.

Viime aikoina on puhuttu julkisuudessa paljon perheellistymisestä ja syntyvyyden alenemisesta. Tuo keskustelu on hyvä esimerkki siitä, kuinka helposti jätämme vähemmistöt ulkopuolelle: Perheellistymistä ajatellaan tapahtuvan lähinnä heteroydinperheissä, vaikka perheiden todellisen monimuotoisuuden tunnustamisella ja edistämisellä saisimme kaikki mukaan syntyvyyden nostamiseen.

Kaikkien oikeutta perheellistyä tuleekin edistää sekä poliittisella päätöksenteolla että terveydenhuollon yhdenvertaisilla toimintamalleilla. Vihreät ovat tähän sitoutuneet. Hallitustyöskentelyn lisäksi kansanedustajamme toimivat näiden tavoitteiden eteen muun muassa eduskunnan HLBTI-verkostossa ja monimuotoiset perheet -ryhmässä.

Erityisesti miesparien on vaikea perheellistyä Suomessa. Adoptiomahdollisuudet ovat todella harvassa, lapsella voi olla vain kaksi juridista vanhempaa ja sijaissynnyttäminenkin on toistaiseksi laitonta. Vaihtoehtoja ei siis ole juuri – perhehaaveet eivät kuitenkaan häviä mihinkään.

Vihreistä sijaissynnyttäminen olisi mahdollistettava tavalla, joka suojelee kaikkien osapuolten oikeuksia ja jossa oikeus- ja vastuukysymykset hoidetaan selkeästi. Sijaissynnyttäjän osallistuminen hoitoon on oltava vapaaehtoista eikä siihen saa liittyä taloudellista hyötyä.

Onkin ilahduttavaa, että hallitus käynnistää alkuvuonna selvityksen sijaissynnytyksestä. Samaan aikaan vihreiden tavoitteena on, että useampi kuin kaksi juridista vanhempaa olisivat jatkossa mahdollisia. On ehdottoman tärkeää, että asiaa selvitettäisiin tällä hallituskaudella nimenomaan lapsen edun vuoksi.

Kyse ei ole vain laeista tai terveydenhuollosta. Kyse on perheistä: Perhe on yhä tärkeä yhteiskunnan sisäinen yksikkö ja instituutio. Mikäli emme viestitä, että kaikilla on mahdollisuus perheellistyä, suljemme tarkoituksellisesti ihmisiä yhteiskunnan ulkopuolelle.

Tästä pääsemmekin takaisin juhlimaamme 50-vuotismerkkipäivään. Homoseksuaalisten tekojen kriminalisointi ja siten homoseksuaalisuuden sulkeminen täysin yhteiskunnan ulkopuolelle täysin tuntuu nykypäivänä lähes absurdilta, kun miettii, kuinka iso yhteinen juhla vaikkapa Helsinki Pridesta on tullut.

Toissa vuonna juhlimme pridea myös Jyväskylässä. Tuolloin väkijoukon keskellä omassa kotikaupungissani pridelippujen liehuessa tuntui todella siltä, että rakkaus voittaa – kunhan emme vain lakkaa toimimasta sen ja yhdenvertaisuuden puolesta.

Bella Forsgrén, 2019. Kuvaaja Hanna-Kaisa Hämäläinen.

Miksi jätimme vastalau­seen perustus­la­ki­va­lio­kunnan mietintöön?

Teksti on julkaistu alunperin Vihreiden sivuilla.

Perustuslakivaliokunta arvioi ministerivastuu-mietinnössään, että edellytyksiä syytteen nostamiselle valtakunnanoikeudessa ei ole, mutta Haaviston menettelyä konsulipäällikön siirtämisessä on pidettävä moitittavana. Jätimme mietinnöstä vastalauseen yhdessä kansanedustaja Mari Holopaisen kanssa.

Perustuslakivaliokunta on lopulta saanut valmiiksi käsittelynsä kymmenen oppositiopuolueiden kansanedustajan tekemästä muistutuksesta koskien ulkoministeri Pekka Haaviston toimintaa Syyriassa al-Holin leirillä olevien suomalaisten kotiuttamiseksi. Valiokunta ei saanut aikaan yksimielistä mietintöä.

Perustuslakivaliokunnan mietinnön johtopäätös on, että edellytyksiä syytteen nostamiselle valtakunnanoikeudessa ei ole. Sellaisia laittomuuksia, joiden perusteella ministerisyyte voitaisiin nostaa, ei ole tapahtunut. Valiokunnan johtopäätöksen mukaan ulkoministeri Haaviston menettelyä konsulipäällikön siirtämiseksi toisiin tehtäviin on kuitenkin pidettävä moitittavana.

Perustulakivaliokunnan mukaan:

“Edellä esitetyn mukaisesti perustuslakivaliokunta katsoo, että vaikka ulkoministeri Pekka Haaviston menettelyä muistutuksen kohteena olevassa asiassa (kohta 3) on pidettävä hallintolain ja ulkoasiainhallintolain vastaisena ja siten moitittavana, ei perustuslain 116 §:ssä ministerisyytteen nostamiselle asetettu korotettu syyksiluettavuusvaatimus (tahallisuus tai törkeä huolimattomuus) eikä ministerin virkavelvollisuuksien rikkomisen olennaisuusvaatimus kuitenkaan täyty asiassa. Perustuslakivaliokunnan mielestä edellytyksiä syytteen nostamiselle ei näin ollen ole.”

Toisin kuin valiokunnan mietinnössä tehdään, katsomme valiokunnan kuulemien oikeusoppineiden enemmistön tavoin, että konsulipäällikön siirron valmistelulle oli hyväksyttävät perusteet. Tälle kannalle asettuivat eduskunnan oikeusasiamies, OTT, VT Petri Jääskeläinen, hallinto-oikeuden emeritusprofessori Heikki Kulla, hallinto-oikeuden professori Olli Mäenpää, rikosoikeuden professori Sakari Melander, rikosoikeuden professori Kimmo Nuotio, valtiosääntöoikeuden professori Tuomas Ojanen, valtiosääntöoikeuden professori Veli-Pekka Viljanen sekä valtiosääntöoikeuden emeritusprofessori Mikael Hidén. Siteeraankin heitä tässä blogissa runsaasti.

Valiokunnan enemmistö nojasi kuitenkin mietinnössä toista mieltä olleiden rikos- ja prosessioikeuden emeritusprofessori Pekka Viljasen, apulaisvaltakunnansyyttäjä Jukka Rappen sekä entisen oikeuskansleri Jaakko Jonkan näkemykselle.

Valiokunnan mietinnössä ei tarkemmin perustella valittua ratkaisua tai käydä asiantuntijoiden enemmistön oikeudellista argumentaatiota läpi. Mietintö ei myöskään anna mielestämme riittävää painoarvoa perus- ja ihmisoikeuksien asettamalle juridiselle velvoitteelle toimia. Pyrimme valiokunnan sisällä tasapainottamaan mietintöä, mutta koska emme saaneet enemmistön tukea, jätimme asiassa vastalauseen.

Mistä asiassa on kyse?

Al-holin leirille Syyriassa on suljettuina vaarallisiin oloihin suomalaisia, joista osa on lapsia. Suomella ja ulkoministerillämme oli velvollisuus aktiivisesti toimia näiden lasten oikeuksien puolesta. Tähän ministeri Haavisto tähtäsi.

Toimintalinjan oikeudelliset edellytykset oli tarkistettu oikeuskanslerilta ja poliittiset edellytykset oli sovittu hallituksen piirissä.

Konsulipäällikkö kuitenkin vastusti ministerin toimintalinjaa. Asia ei ollut edennyt ministeri Haaviston toivomalla tavalla, vaikka asiaa oli valmisteltu jo keväästä 2019 lähtien ja Haaviston ministeriaikana kolmen kuukauden ajan. Haavisto pyrki ratkaisemaan tilanteen pyytämällä virkakuntaa selvittämään konsulipäällikön siirtämistä toisiin, tälle mieluisiin tehtäviin.

Keskiössä on siis arvio siitä, oliko ministerillä hyväksyttävä syy siirtää konsulipäällikkö toisiin tehtäviin ja oliko tämä toimi oikeassa suhteessa tavoiteltavaan päämäärään nähden. Päämääränä ministerillä siis oli aktiivisin toimin pyrkiä pelastamaan lapset vankileirin kaltaisista olosuhteista.

Mihin vastalause perustuu?

Valtaosa perustuslakivaliokunnan kuulemista asiantuntijoista ei pitänyt lainvastaisena sitä, että ministeri pyysi valmistelemaan konsulipäällikön siirtämistä muihin tehtäviin.

Juridisesti arvioitavana oli siis se, onko ministeri rikkonut virkavelvollisuuttaan. Olisi mielestämme suotavaa, että perustuslakivaliokunta antaisi painoa kannanotossaan tällaisessa asiassa erityisesti hallinto-oikeuden asiantuntijoiden näkemyksille. Kyse on pohjimmiltaan siitä, miten tulkitaan siirtämistoimivaltaa ja ministerin valtaa suhteessa virkamiehiin.

Hallinto-oikeuden asiantuntijat eivät pitäneet ministerin menettelyä ongelmallisena. Valiokunnan mietinnössä ei perustella, miksi se on sivuuttanut ratkaisussaan kuulemiensa hallinto-oikeuden asiantuntijoiden näkemykset.

Vasta, jos ministerin voidaan katsoa rikkoneen virkavelvollisuuttaan, voidaan alkaa pohtimaan voiko myös virkarikoksen tunnusmerkistö täyttyä. Siksi sillä, saako ministeri moitteet virkavelvollisuuden rikkomisesta vai ei, on myös merkitystä hänen rikosoikeudellisen oikeussuojansa kannalta. Jos asia ei etene valtakunnanoikeuteen, se ei koskaan tule tuomioistuimessa ratkaistavaksi.

Myös rikosoikeuden asiantuntijoista professorit Melander ja Nuotio pitivät Haaviston menettelyä laillisena. Heidänkin argumenttinsa sivuutettiin.
Perustuslakivaliokunta päätti mietinnössään sivuuttaa myös perustuslakivaliokunnan keskeisenä pitämät valtiosääntöoikeuden asiantuntijat, eli näitä virkoja hoitaneiden professorien oikeudellisen näkemyksen: Mikael Hidénin, Tuomas Ojasen sekä Veli-Pekka Viljasen. Lienee poikkeuksellista, että perustuslakivaliokunta sivuuttaa perusteluissaan jokaisen varsinaisen perustuslakiasiantuntijan kannan.

Myös oikeusasiamies Jääskeläinen piti Haaviston siirtomenettelyä lain mukaisena, mutta hänenkin hyvin perusteltu oikeudellinen argumentaationsa jätettiin huomioimatta.

Perustuslakivaliokunta nojaa lopullisessa kannassaan ennen muuta yhteen oikeustieteen professoriin: Pekka Viljaseen (rikosoikeuden emeritusprofessori). Lisäksi valiokunta painottaa entisen oikeuskansleri Jonkan sekä apulaisvaltakunnansyyttäjä Rappen samansuuntaisia lausuntoja. Heidän asiantuntemustaan ei tarvitse epäillä, ja perustuslakivaliokunta voi luonnollisesti muodostaa kantansa myös näin.

Silti sitä voitaneen pitää hyvin poikkeuksellisena menettelynä, että ministerivastuuasiassa kanta muodostuu asiantuntijoiden vähemmistön kannalle tilanteessa, jossa se sivuuttaa muun muassa asiaa koskevat valtiosääntöoikeuden professorien sekä substanssiasiaa koskevan hallinto-oikeuden professorien kannan. Asiantuntijoiden enemmistön hyvin perustellun argumentaationsa sivuuttamisen perusteita tai heidän argumenttejaan ei valiokunnan mietinnössä ole avattu.

Miten vastalause eroaa perustus­la­ki­va­lio­kunnan enemmistön kannasta?

Moite lainvastaisuudesta kohdistuu oikeudellisesti hallintolain yleisiin periaatteisiin tilanteessa, jossa virkamiestä ollaan siirtämässä ulkoasianhallintolain perusteella toisiin tehtäviin. Näitä ovat niin kutsuttu tarkoitussidonnaisuuden periaate ja suhteellisuusperiaate.

Toteutuuko tarkoitussidonnaisuuden periaate ja oliko siirrolle “toiminnalliset tarpeet”?

Ulkoministeriön hallinnonalalla on erityinen sääntely koskien virkamiehen siirtoja: ulkoasiainneuvoksena konsulipäällikkö on ulkoasianhallintolain 17 §:n mukaan ollut määrättäessä velvollinen siirtymään toiseen tehtävään tai toiseen virkapaikkaan ulkoasiainhallinnon organisaatiossa, eikä tämä ole edellyttänyt hänen suostumustaan. Ulkoasiainhallintolaissa ei ole nimenomaisesti säädetty mitään niistä perusteista, joiden nojalla säännöksen piiriin kuuluva virkamies voidaan siirtää toiseen tehtävään tai toiseen virkapaikkaan. Lain perusteluissa puhutaan toiminnallisesta tarpeesta.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että siirtämisestä voitaisiin päättää mielivaltaisesti. Tällaisessa tilanteessa harkintavaltaa rajoittavat hallinnon oikeusperiaatteet, joista on säädetty hallintolain 6 §:ssä.

Valiokunta arvioi asiassa ensinnäkin sitä onko siirrolle ollut ulkoasianhallintolain perusteluiden mukainen niin sanottu “toiminnallinen tarve” ja hallintolain tarkoitussidonnaisuusperiaatteen edellyttämä hyväksyttävä syy.

Valiokunta toteaa mietinnössään:

”Ulkoministeri Haavisto on maininnut siirron perusteeksi luottamuspulan. Perustuslakivaliokunta katsoo, että luottamuspula ei tällaisessa asiayhteydessä ole ulkoasiainhallintolain 17 §:n mukainen peruste siirrolle. Ministeri Haavisto on käyttänyt harkintavaltaansa siten ainakin osin hallintolain 6 §:ssä tarkoitetun tarkoitussidonnaisuuden periaatteen kannalta ongelmallisesti antaessaan toimeksiannon valmistella konsulipäällikön siirtämistä pois tästä tehtävästään konsulipäällikön esittämien, ministerin kannasta poikkeavien näkemysten vuoksi.”

Tämä perustunee ennen kaikkea Pekka Viljasen lausuntoon, jolle on tukea Rappen ja Jonkan lausunnoissa.

Muiden asiantuntijoiden esittämiä näkemyksiä käydään tarkemmin läpi vastalauseessa. Heidän tulokulman voisi tiivistää seuraavasti: Pelkkä luottamuspula ei olisikaan hyväksyttävä syy siirrolle. He ovat kuitenkin lausunnoissaan painottaneet sitä, että kyse oli nimenomaan tuon luottamuspulan tai näkemyseron vaikutuksesta hallituksen piirissä hyväksytyn toimintalinja toteuttamiseen ja ulkoministeriön toimintakykyyn suomalaisten lasten auttamiseksi. Luottamuspula toisin sanoen liittyi laajempaan huoleen siitä, ettei omaksuttuja linjauksia voida ylipäätään toteuttaa. Tällaisessa asetelmassa luottamuspulaankin liittyvä siirtotoiveen esittäminen voi heistä palvella hyväksyttävää tarkoitusta.

Esitutkinnasta käy myös ilmi, että ministeri oli luottamuspulan ohella viitannut myös siihen, että ministeri nimenomaan pyrki turvaamaan ulkoministeriön toimintakyvyn saamalla aikaan ulkoministeriössä yhteisen linjan.

Esitän tässä muutamia lainauksia asiantuntijalausunnoista:

Valtiosääntöoikeuden professori emeritus, Hidén: “Siirrolle on ulkoasianhallintolainkin mukaisesti toimittaessa pitänyt olla hyväksyttävä peruste. Pelkkä luottamuspula ministerin ja virkamiehen välillä ei sellaisenaan vielä olisi riittävä peruste. Minusta tässä tapauksessa riittävä tällainen peruste on ollut ministeriön yhtenäisen toimintalinjan turvaaminen hankalassa ja liikkuvassa tilanteessa.” (Hidén 10.9. s. 4)

Rikosoikeuden professori Melander: “Asiaa ei kuitenkaan voida nähdäkseni tarkastella yksinomaan luottamuspulan olemassaolon näkökulmasta vaan tehtävän siirron valmistelun syitä on tarkasteltava laajemmasta näkökulmasta ottaen huomioon seikkoja, jotka ovat olleet luottamuspulan taustalla.”

”Siirron valmistelun aloittamisessa on ollut UM:n toimintakyvyn turvaamisessa vaikeassa ja kiireellisessä asiassa sekä myös asiaa koskevien valmistelutoimenpiteiden etenemisen turvaamisesta.”

”Edellä esitetty huomioon ottaen Tuomisen siirron valmistelun aloittamiseen liittyvät toimenpiteet eivät kokonaisuutena arvioiden näyttäydy hallintolain 6 §:n sisältämän tarkoitussidonnaisuuden periaatteen kannalta ongelmallisina.” (Melander 3.9. s.7)

Valiokunta totesi mietinnössään:

Siirtämistoimeksianto on pysytetty voimassa siitä huolimatta, että ministeri on 22.10.2019 nimennyt erityisedustajan hoitamaan al-Hol-asiaa eli asiaa, jonka hoitamistavasta konsulipäällikkö oli erityisesti 16.9.2019 ilmaissut ministerin kannasta poikkeavan näkemyksen. Haavisto on pitänyt kiinni siirtämistoimeksiannosta, vaikkei ole tullut esille, että konsulipäällikkö olisi erityisedustajan nimeämisen jälkeen jollakin tavoin vaikeuttanut al-Hol-asian hoitamista Haaviston edellyttämällä tavalla. Erityisedustajan asettaminen ensin lyhyeksi määräajaksi ei myöskään valiokunnan arvion mukaan puolla pysyvän toiminnallisen tarpeen käsilläoloa.”

Oikeusasiamies Jääskeläinen avaa lausunnossaan, miksi Haavistolle ei tämän johdosta syntynyt velvollisuutta peruuttaa Tuomisen siirron valmistelutoimeksiantoa. Ensinnäkin erityisedustajan määräys oli tosiaankin tarkoitettu lyhyeksi ja se oli tuolloin annettu päätöksen mukaan vain ”vähintään kahdeksi viikoksi”.

Toiseksi on ilmeistä, että erityisedustaja on tarvinnut tehtävässään konsulipalveluiden henkilöstön yhteistyötä ja tukea, jonka saannista Haavisto ei Tuomisen ollessa konsulipäällikkönä voinut edeltävien tapahtumien perusteella olla varma.

Kolmanneksi Jääskeläinen viittaa siihen, että Haavisto on perustellusti voinut arvioida al-Holin operaation pitkäkestoiseksi, jolloin myös tarve saada konsulipäälliköksi Haaviston toimintalinjaan myönteisesti suhtautuva virkamies on ollut pitkäkestoinen. Esitutkinnassa Haavisto on kertonut ajatelleensa, että al-Hol asia voi olla vuoden tai kahdenkin vuoden asia.

Samansuuntaisesti argumentoi myös professori Nuotio lausunnossaan. Hän viittaa siihen, että Haaviston mukaan linjaerimielisyys oli sitä luokkaa, että oli vaarana, ettei Tuominen muuta toimintaansa. Se taas näkyisi siinä, että ulkoministeriö ei pysty tehokkaasti toteuttamaan valitun linjan mukaisia toimenpiteitä. Näin ollen erimielisyys saattaisi edelleen vaikuttaa taustalla, vaikka keskeisiltä osilta asiat oli siirretty erityisedustajan tehtäviksi.

Oikeusasiamies Jääskeläinen: ”Päädyn siihen, että Haavisto ei ole antaessaan valmistelutoimeksiannon ja ollessaan peruuttamatta sitä erityisedustajan määräämisen jälkeen menetellyt tarkoitussidonnaisuuden periaatteen vastaisesti.” (Jääskeläinen s. 17)

Professori Nuotio: “Jää vaikutelma, että konsulipalveluissa asiaa ei ollut kovin aktiivisesti edistetty 16.9. jälkeisten viikkojen aikana, mikä perustellusti antoi ministeri Haavistolle syyn uskoa, etteivät nämä asiat jatkossakaan ongelmattomasti toteutuisi Tuomisen johtaman yksikön kautta. Oli myös selvää, ettei erityisedustajan mandaatti ollut tarkoitettu pysyväksi ratkaisuksi, vaan ne kuuluivat kuitenkin kaikkiaan konsulipalveluiden alaan, jolloin myös konsulipäällikön tukea ja toimia tultaisiin vaatimaan.” (Nuotio 3.9. s. 7)

Toteutuuko suhteel­li­suus­pe­riaate?

Hallintolain 6 §:n mukainen suhteellisuusperiaate puolestaan tarkoittaa sitä, että viranomaisen toimien on oltava oikeassa suhteessa tavoiteltuun päämäärään nähden.

Valiokunta totesi mietinnössään:

Konsulipäällikköön kohdistuneen siirtohankkeen poikkeuksellisuus suhteessa ulkoministeriön vakiintuneeseen hallintokäytäntöön korostaa sen luonnetta ennakoimattomana ja osin oikeasuhtaisuusvaatimuksenkin kannalta ongelmallisena.

Tässä valiokunta viitannee apulaisvaltakunnansyyttäjä Rappen ja entisen oikeuskansleri Jonkan lausuntoihin. Jonkka perustelee väitettään asian merkittävyydestä viittaamalla professori Nuotion lausunnosta irrotettuun kohtaan, jonka mukaan jossakin toisessa ministeriössä siirtymisen toteuttaminen olisi vakava asia.

Hallinto-oikeuden emeritusprofessori Kulla painottaa kuitenkin arviossa nimenomaan sitä, että virkamiehen siirtäminen on ulkoasiainhallinnossa tavanomainen toimenpide, toisin kuin valtionhallinnossa yleensä, eikä siirtoasian valmistelu hänen nähdäkseen loukannut konsulipäällikön oikeuksia. Myös hallinto-oikeuden professori Mäenpää painottaa lausunnossaan, että siirtämismenettelyn käyttäminen on ulkoasiainhallinnossa virkauralla etenemiseen normaalisti kuuluva menettely, eikä siihen sisälly moitteen tai sanktion luonteisia piirteitä.

Ylipäänsä suhteellisuusperiaate soveltuu tapaukseen huonosti, kuten oikeusasiamies Jääskeläinen toteaa. Sen soveltamistilanteissa on tyypillisesti kysymys jostakin asianosaisen kannalta epäedullisesta toimenpiteestä tai ratkaisusta tai esimerkiksi voimakeinojen käytöstä. Näissä tilanteissa on arvioitava, millä lievimmällä keinolla viranomaisen tavoittelemaan lopputulokseen olisi päästävissä.

Tässä tapauksessa on kuitenkin kysymys siitä, että Haaviston valmistelutoimeksiannon tavoitteena on jo alun perin ollut siirtää Tuominen hänelle mieluisaan, vähintään saman tasoiseen tehtävään. Siirtoa ei siis ollut tarkoitus toteuttaa vastoin Tuomisen tahtoa, vaan hänen suostumuksellaan. Hallinto-oikeuden professori Mäenpään mukaan valmistelussa esillä ollutta suurlähettilääksi siirtämistä EU:n jäsenvaltion pääkaupunkiin pidetään ulkoasiainhallinnossa virkauralla etenemisenä.

Suhteellisuuden arvioinnissa yksi merkityksellinen tekijä on se, miten siirtopäätöksen kohteena oleva virkamies on itse suhtautunut päätökseen. Professori Mäenpää nostaa esiin sen, että konsulipäällikkö suhtautui siirtoon sitä valmisteltaessa myönteisesti pitäen siirtoa win-win -luonteisena [eli molempien tahojen etujen mukaisena] ratkaisuna.

Hallinto-oikeuden professori Mäenpää painottaa myös sitä, että “Vaihtoehtona tälle konsulipäällikön oikeusaseman kannalta ensisijaisesti myönteiseksi arvioitavalle toimintatavalle olisi käytettävissä olevan selvityksen perusteella voinut olla vähemmän myönteinen toimintatapa, jossa haluttomuus toteuttaa ulkoministeriön toimintalinjaa ja nimenomainen kieltäytyminen konsulipalvelulain mukaisesta toiminnasta olisi tullut arvioitavaksi konsulipäällikön virkatehtävien asianmukaista ja viivytyksetöntä suorittamista edellyttävän valtion virkamieslain 14 §:n 1 momentissa säädetyn virkavelvollisuuden laiminlyönnin kannalta. Verrattuna tähän virkamiesoikeudellisten seuraamusten mahdolliseen käyttämiseen perustuvaan vaihtoehtoon sen sijasta valitun, konsulipäällikön kannalta lähinnä myönteisen toimintatavan valmistelun aloittamisen voidaan katsoa olleen lievempi toimi ja sellaisena oikeassa suhteessa siirtämispäätöksellä tavoiteltuun päämäärään nähden siten kuin hallintolain 6 §:ssä säädetty suhteellisuusperiaate edellyttää.” (Mäenpää 24.11 s. 4)

Hallinto-oikeuden emeritusprofessori Kulla: ”Virkamiehen tehtävään määräämisellä ja toiseen virkapaikkaan siirtämisellä on ulkoasiainhallinnon virkamiesoikeudessa vakiintunut sijansa, eikä siirtoasiain valmistelu nähdäkseni loukannut konsulipäällikön oikeuksia.” (Kulla 23.11. s. 3)

Hallinto-oikeuden professori Mäenpää: “Konsulipäällikön siirron valmistelussa ei ole toimittu hallinnon oikeusperiaatteiden vastaisesti tai muutenkaan epäasiallisin perustein.” (Mäenpää 24.11. s. 4)

Rikosoikeuden professori Melander: “Asiassa esitetyn selvityksen perusteella vaikuttaa näin vähintään mahdolliselta, että toiseen tehtävään siirtämistä on pidetty tilanteessa ainoana mahdollisena vaihtoehtona tilanteessa, jossa ulkoministeriön toimintaedellytysten ja toimenpiteiden joutuisuuden turvaaminen on ollut ensisijaisena tavoitteena ja joissa asiassa oli jo yritetty päästä näiden tavoitteiden mukaiseen ratkaisuun esimerkiksi keskusteluteitse 16.9.2019 järjestetyssä kokouksessa ja sen jälkeen sähköpostitse 18.10.2019. Voidaan näin arvioida, että asian ratkaisemista keskusteluja jatkamalla ei ole pidetty asiassa realistisena, mihin osaltaan myös esitettyjen näkemysten jyrkkyys sekä asian kiireellisyys lienevät vaikuttaneet. Edellä esitetyn perusteella toiseen tehtävään siirtämistä koskevaan valmistelupyyntöön ei nähdäkseni kokonaisuutena arvioiden sisälly erityisiä ongelmia suhteellisuusperiaatteen näkökulmasta.” (Melander 3.9 s. 8)”

Valtiosääntöoikeuden professori Tuomas Ojanen: “Kyseessä olevan virkamiehen siirtäminen toiseen tehtävään on oikeassa suhteessa al-Hol-asiassa tavoiteltaviin päämääriin nähden, varsinkin kun otetaan huomioon edellä selostettu velvollisuus pyrkiä aktiivisin toimenpitein turvaamaan leirillä olevien suomalaislasten edun ja oikeuksien toteutuminen lapsen oikeuksien yleissopimuksen ja perustuslain 22 §:n mukaisesti.” (Ojanen 10.9. s. 8-9)

Valiokunnan mietinnössä todetaan:

”Vaikka päätöksenteko laajemmin al-Hol-asiassa on osittain perustunut oikeuskanslerin ratkaisuun ja päätöksenteon taustalla olevilla tavoitteilla on siten kytkentä julkiselle vallalle asetettuun perus- ja ihmisoikeuksien turvaamisvelvoitteen täyttämiseen, sanotut seikat eivät valiokunnan mielestä oikeuta käyttämään ulkoasiainhallintolain 17 §:n mukaista toimivaltaa sellaiseen tarkoitukseen, johon se mainitun säännöksen perusteella ei ole käytettävissä.

Kuten edellä on kuvattu, asiantuntijoiden enemmistö on nimenomaan nähnyt toimivallan käytölle hyväksyttävän syyn. Tämä linkittyy keskeisesti toimintalinjan tavoitteeseen turvata mahdollisimman tehokkaasti al-Holin leirillä olevien lasten oikeuksia.

Professori Ojanen painottaa, että perustuslaki ja asiaan liittyvät kansainväliset velvoitteet tulee ottaa huomioon, hallintolain ja muiden asiassa merkityksellisten lakien tulkinnassa perustuslain 22 §:n nojalla. Nämä tulisikin huomioida niin edellä läpikäytyä suhteellisuusperiaatetta kuin tarkoitussidonnaisuuden periaatteekin arvioitaessa.

Hallinto-oikeuden professori Mäenpää: ”Esitutkintapöytäkirjaan sisältyvä informaatio vahvistaa arviotani, jonka mukaan konsulipäällikön toiseen tehtävään siirtämisen valmistelun tarkoituksena oli nimenomaan ulkoministeriön toiminnallisten tarpeiden toteuttaminen, mikä on siirtämistoimivallan yleinen tarkoitus. Siirtämisen tarkoituksena oli erityisesti varmistaa ulkoministeriön toimintakyky ja yhtenäinen toimintalinja, jotta ministeriö pystyisi riittävän tehokkaasti toteuttamaan sen toimivaltaan ja tehtäviin lain ja ihmisoikeusvelvoitteiden mukaan kuuluvat toimet al-Holin leirillä vangittuina olevien suomalaisten lasten oikeuksien ja etujen turvaamiseksi.”

”Tätä on arvioni mukaan perusteltua pitää lain mukaan hyväksyttävänä tarkoituksena siirtämistoimivallan käyttämiselle, kun otetaan huomioon myös uudesta aineistosta ilmi käyvä konsulipäällikön ilmaisema haluttomuus toteuttaa ministeriön ja viime kädessä valtioneuvoston toimintalinjaa sekä suoranainen kieltäytyminen toimimasta virkavelvollisuuksiensa perusteella konsulipalvelulain mukaisesti. Toiseen tehtävään siirtämisen valmistelu oli siten hallintolain 6 §:ssä säädetyn tarkoitussidonnaisuuden periaatteen mukainen toimintatapa.” (Mäenpää 24.11. s.3 )

Professori Tuomas Ojanen puolestaan lausuu: “Kyseessä olevan virkamiehen siirtäminen toiseen tehtävään on oikeassa suhteessa al-Hol-asiassa tavoiteltaviin päämääriin nähden varsinkin kun otetaan huomioon edellä selostettu velvollisuus pyrkiä aktiivisin toimenpitein turvaamaan leirillä olevien suomalaislasten edun ja oikeuksien toteutuminen lapsen oikeuksien yleissopimuksen ja perustuslain 22 §:n mukaisesti.” (Ojanen 10.9. s. 8-9)

Moni on kysynyt, eikö nyt olisi vain kannattanut niellä koko asia?

Haaviston ministerivastuuasia on ollut laaja kokonaisuus. Esitutkinta ja siten perustuslakivaliokunnan pitkä käsittely lukuisine kuulemisineen koski ennen kaikkea sitä, oliko ministerillä hyväksyttävä syy pyytää virkakuntaa valmistelemaan konsulipäällikön siirtoa toiseen tehtävään ja oliko tämä siirto oikeassa suhteessa sillä tavoiteltuihin päämääriin.

Pohjimmiltaan asiassa on kysymys rikosoikeudellisesta vastuusta ja oikeusturvasta. Nämä ovat yksilön, on hän sitten ministeri tai ei, kannalta merkittävistä asioista ja oikeusvaltiossa niitä tulee aina tarkastella punnitusti oikeudellisten argumenttien valossa.

Kyse ei ole vain yhden ihmisen oikeusturvasta, vaan myös siitä, miten vastaavia asioita jatkossa käsitellään. Päätöksellä saattaa myös olla vaikutuksia ministerien toimivaltaan jatkossa vastaavissa tilanteissa.

Lopuksi

Vastalauseessa käydään tarkemmin myös niitä muita asiantuntijoiden enemmistön argumentteja läpi, joiden perusteella mielestämme olisi perusteltua katsoa, että ministerillä oli siirrolle laillinen peruste eikä se ollut suhteeton toimi.

Kuten edellä kirjoitin, asiantuntijoiden enemmistön näkemyksen mukaan toimivaltaa konsulipäällikön siirtoasiassa ei käytetty ulkoasiainhallintolain tai hallintolain vastaisesti. Siirrolle oli nimenomaan toiminnallinen tarve, joka kiinteästi liittyy ihmisoikeusvelvoitteiden toteuttamiseen.

Perustuslakivaliokunnan mietintö on kuitenkin se, joka jää asiassa voimaan. Kannatamme eduskunnan käsittelyssä perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja Johanna Ojala-Niemelän tekemää esitystä, että ulkoministeri Pekka Haavisto ei ole kysymyksessä olevassa asiassa menetellyt virkatoimissaan perustuslain 116 §:ssä tarkoitetulla tavalla lainvastaisesti.

Bella Forsgrén, 2019. Kuvaaja Hanna-Kaisa Hämäläinen.

Meidän on turvattava nuorten mahdollisuus suojella omaa elinympäristöään

Teksti on julkaistu alunperin Demo Finlandin sivuilla 20.10.2020.

Nuorena vihreänä kansanedustajana en voi olla usein miettimättä, että en itsekään olisi nyt kansanedustaja, jos yhteiskuntamme jättäisi nuoret kokonaan päätöksenteon edistämisen ulkopuolelle.

Kestävä yhteiskunta vaatii, että nuoria ei oteta ainoastaan huomioon vaan, että he ovat aidosti osa yhteiskuntaa ja avainasemassa sen muuttajina. Greta Thunbergia vapaasti suomentaen: “Me nuoret olemme näyttäneet olevamme yhtenäisiä ja sellaisina pysäyttämättömiä.”

Yhteiskunta voi kestää vain, jos sen kaikki jäsenet näkevät itsensä osana sitä – myös silloin kun he eivät vielä välttämättä tuo verotuloja tai voi äänestää.

Demokratia on yhdenvertaisuuden siemen. Se mahdollistaa, että kukaan ei tule ylikävellyksi, eikä kukaan joudu ominaisuuksiensa takia syrjityksi. Se takaa, että kaikilla on mahdollisuus hyvinvointiin ja kukoistukseen. Tämä ajatus koskettaa erityisesti nuoria.

Toisaalta nuorten osallisuus on myös edellytys maailman demokratioille. Maailmassa on 1,8 miljardia nuorta, joiden osallistuminen yhteistä tulevaisuuttamme koskevaan päätöksentekoon on ensiarvoista myös demokratian edistämiseksi.

Osallisuuden edistämiselle on olemassa eräs erittäin tehokas väline. Se on koulutus. 

Koulutuksesta ja sen tilasta on keskusteltu viime vuosina paljon. Siitä on leikattu ja höylätty, mutta toisaalta näitä leikkauksia on yritetty myös paikata. Yhtä kaikki jokainen panostus – tai panostamatta jättäminen – näkyy koko yhteiskuntamme tulevaisuudessa. Lähtien sen vakaudesta ja mahdollisuudesta demokratiaan.

Parhaimmillaan koulutus painottuu tulevaisuudessa entistä enemmän siihen, että lapset ja nuoret oppivat olemaan aktiivinen osa yhteiskunnan muutosta. He eivät ainoastaan opi toimimaan valmiiksi annettujen normien ja sääntöjen mukaisesti, vaan haluavat ja voivat osaltaan tehdä maailmasta paremman paikan.

Tarvitsemmekin jatkossa lisää opetusta jo pienille lapsille siitä, miten lähidemokratia syntyy. Yhtenä keskeisenä lähidemokratian teemana voisi toimia niinkin perustavanlaatuinen kysymys kuin: miten omaan elinympäristöön vaikutetaan? 

Omalla elinympäristöllä on merkittävä rooli, paitsi yksilön ja yhteisön toimintakyvylle, myös sille kokonaisvaltaiselle kokemukselle, jonka demokratia tarjoaa: Tänne minä voin kuulua, tänne minä voin juurtua.

Tärkeä osa tätä kokemusta on, että voi vaikuttaa siihen, millainen oma elinympäristö on nyt ja tulevaisuudessa. Ihmiselle on tärkeää nähdä oma kädenjälkensä. Ei olekaan mikään ihme, että monella ensimmäiset kokemukset halusta vaikuttaa asioihin syntyvät halusta vaikuttaa juuri ympäristöön – mittakaavalla ei ole niinkään väliä.

Juuri tähän tunteeseen myös monet ilmastolakkoilevat lapset ja nuoret ovat heränneet. He haluavat suojella oma elinympäristöään sanan laajimmassa merkityksessä.

Juuri tähän tunteeseen myös monet ilmastolakkoilevat lapset ja nuoret ovat heränneet. He haluavat suojella oma elinympäristöään sanan laajimmassa merkityksessä.

Siihen heillä on perustavanlaatuinen oikeus, mutta myös vastuu, minkä he tuntuvat ymmärtäneen aikuisia paremmin.

Ilmastoliikkeen nuorten eräs keskeinen sanoma on ollut, että he lakkoilevat koska eivät voi äänestää. Tämä on asia, mihin meidän kaikkien pitäisi herätä.

Olemme ehkä rakentaneet hyvinvointivaltion ja turvanneet hyvinvointia eri ihmisryhmille, mutta emme ole kehittäneet kaikille tarpeeksi mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elinympäristöönsä sanan laajassa merkityksessä.

Nuoret kokevat ahdistusta ja toivottomuutta siksi, että heillä ei ole tarpeeksi mahdollisuutta oikeuteen ympäristöönsä mutta myös vastuuseen ympäristöstään.

Alaikäisillä on samat oikeudet julkiseen kokoontumiseen kuin muillakin ihmisillä. Mutta vieläkin hedelmällisempää olisi, mikäli heillä olisi tosiasiassa äänestämisen ulkopuolella mahdollisuus vaikuttaa ympäristöönsä ja siten myös ilmastonmuutoksen hillitsemiseen. Hallitusohjelmassa onkin sitouduttu kansalaisaloitteen allekirjoittamisen ikärajan laskemiseen 15 ikävuoteen.

Ilmastonmuutoksen torjunta ja vastuu ympäristöstä on toki todella laaja asia, eikä siihen tarttuminen ole aina helppoa. Osallistava budjetointi ja sen laajamittakaavaisempi käyttö voisi myös olla yksi konkreettinen ratkaisu siihen, että myös alaikäiset voisivat konkreettisesti vaikuttaa enemmän kotikuntansa mutta myös valtion toimintaan.

Tämäkin ajatus mahdollistuu vain mikäli siihen kasvatetaan ja koulutetaan ihmisiä, sillä todellinen vaikutusvalta voi syntyä vasta ymmärryksen myötä. 

Bella Forsgrén, 2019. Kuvaaja Hanna-Kaisa Hämäläinen.

Nainen, millainen on tulevan työeläkkeesi laita?

Julkaistu alunperin Vihreiden naisten blogissa 25.2.2020

Vaikka suomalaisilla työmarkkinoilla tasa-arvon tila on moniin muihin maihin verrattuna melko hyvä, leimaa sitä yksi kauaskantoinen piirre: Naisten työeläkkeet ovat keskimäärin kolmanneksen matalampia kuin miesten eläkkeet. Tämä johtaa osaltaan siihen, että ikääntyneiden naisten köyhyysriski on miehiin verrattuna yli kaksinkertainen.

Näin iso ero köyhyysriskissä on merkittävä tasa-arvo-ongelma, joka vaikuttaa tulevaisuudessa yhä useamman ikääntyvän naisen elämänlaatuun.

Julkisuudessa käydään vähintään kerran vuodessa keskustelu naisen eurosta verrattuna miehen euroon. Suhteellisesta erosta voidaan kiistellä vaikka loputtomiin, mutta tilastojen valossa pienetkin erot kumuloituvat ajan kanssa ja näkyvät juuri työeläkkeiden tasossa.

Suhteellisesta erosta voidaan kiistellä vaikka loputtomiin, mutta tilastojen valossa pienetkin erot kumuloituvat ajan kanssa ja näkyvät juuri työeläkkeiden tasossa.

Mikä sitten oikeastaan on syynä asiain tilaan? Karkeasti voidaan todeta, että kyse on ihan puhtaasti summasta, jonka naiset ehtivät työurallaan tienata. Tarkalleen ottaen vuonna 2018 naisten työeläke oli vain 68 % miesten keskimääräisestä työeläkkeestä.

Kokonaiseläkettä tarkastellessa eläke-erot sen sijaan pienenevät viidennekseen. Kokonaiseläke voi sisältää työeläkkeen lisäksi yhteiskunnan maksamia perhe-eläkkeitä ja kansaneläkettä tai takuueläkettä.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että monien naisten työeläkkeet jäävät niin pieniksi, että Kela maksaa heille kansaneläkettä. Takuueläkettä Kela maksaa, jos muut eläkkeet jäävät hyvin pieniksi tai muuta eläkettä ei makseta. Hälyttävää on, että vuonna 2018 yli 65-vuotiaista täyttä kansaneläkettä saavista jopa 69 % oli naisia. Takuueläkettä saavista naisia oli vieläkin enemmän, yhteensä 73 %.

Eläke-erojen taustalla on moninaisia syitä, kuten työmarkkinoiden jakautuneisuus nais- ja miesvaltaisiin aloihin sekä naisten keskimäärin matalammat palkat. Yksi keskeinen ongelma on hoivavastuiden epätasainen jakautuminen. Monet naiset hoitavat paitsi työuran alussa lapsiaan, myös työuran lopussa vanhempiaan ja/tai puolisoaan.

Yksi keskeinen ongelma on hoivavastuiden epätasainen jakautuminen.

Hallituksen kaavailemalla perhevapaaudistuksella on tärkeä rooli eläke-erojen pienentämisessä, sillä se pyrkii tasaamaan sukupuolten välistä hoivavastuuta ja parantamaan naisten mahdollisuuksia palata töihin.

Etenkin äitien turvan kannalta on oleellista, että nykyiset äitiys- ja vanhempainrahakaudet eivät heikennä työeläkettä juurikaan vaan kerryttävät sitä suurin piirtein saman verran kuin töissä käyminen. Tämä voisi kannustaa yhtälailla isiä käyttämään vanhempainrahaa, mutta näin ei tapahdu nyt.

Kotihoidon tuki sen sijaan kerryttää eläkettä huomattavasti vähemmän ja erityisen hankalaa eläke-erojen kannalta on, että kotihoidon tuen saajista jopa 90% on naisia. Tässä vaiheessa olisi tärkeää eläkekertymän kannalta, että naiset siirtyisivät työelämään.

Samaan aikaan, kun vain 10 % miehistä käyttää kotihoidon tukea, ovat vähäisetkin kotihoidon tuen jaksot lyhyempiä kuin naisten. Joka neljäs isä ei hyödynnä mitään vanhempainvapaita. Kun hoivavastuu jää näin merkittäviltä osin äidille, syntyy ongelma: Mitä pidempään äiti on kotona hoitamassa lasta, sitä vähemmän eläkettä kertyy. Vähennys voi olla hoitojaksojen pituudesta, lukumäärästä ja palkkauksesta riippuen kuukausieläkkeessä jopa satoja euroja.

Nyt tarvitaankin pikaisesti perhevapaiden tasa-arvoisempaa jakoa! Tähän hallitus pyrkii osoittamalla isälle omat osuutensa perhevapaista. Keinoja on toki myös muita: Hallituskaudella pyritään edistämään palkkatasa-arvoa kolmikantaisesti ja jatketaan aiempaa kunnianhimoisempaa samapalkkaisuusohjelmaa. Meillä tulee olla tulevaisuudessa rohkeutta koskea myös kotihoidontukeen.

Tavoitteena tulee olla, ettei sukupuoli altista köyhyydelle eläkeiässäkään.

Bella Forsgrén, 2019. Kuvaaja Hanna-Kaisa Hämäläinen.

Lapsen saama tuki oppimiseen ei saa olla arpapeliä

Teksti on julkaistu alunperin Vihreiden blogissa 21.12.2019.

Yle julkaisi viime viikolla uutisen, jossa oli kysytty kansanedustajilta näkemyksiä siitä, pitäisikö erityisluokkia lisätä kouluun. Kysymyksen taustalla oli meidän kansanedustajienkin korviin kantautunut huoli opetusalan ammattilaisilta ja koululaisten vanhemmilta oppimisen tuen toimimattomuudesta.

Tukea tarvitsevien lasten määrä on ollut viime vuosina jatkuvassa kasvussa. Lasten hyvinvointierot ovat kasvaneet ja perhetaustan merkitys oppimisen edellytyksissä korostunut. Samaan aikaan erityisluokkia on lakkautettu ja siirrytty vahvemmin toimintamalliin, jossa oppimisen ja koulunkäynnin tuki pyritään tuomaan oppilaalle tavalliseen luokkaan. Valtion erillisrahoitus oppimisen tukeen lakkautettiin, koulutuksesta leikattiin ja tuen resursointi jätettiin kuntien kontolle. Ei siis ihme, että erot oppimisen ja koulunkäynnin tuessa ovat revenneet kuntien välillä! Inkluusiosta on tullut symboli koulutussäästöille, jossa kaikista heikoimmassa asemassa olevilta lapsilta viedään oppimisen edellytykset. Tuen saaminen on kuin arpapeliä, jossa voittajia on vain vähän.

Päätös opetuksen järjestämisestä pitää tehdä lapsen etu edellä

Kasvatusalan ammattilaiset ovat varsin yksimielisiä siitä, että vain tuettu inkluusio toimii. Jos lisätään samanaikaisopetusta, erityisopettajia ja koulunkäyntiavustajia, pienennetään ryhmäkokoja, järjestetään tukiopetusta ja panostetaan koulutuspolun alkuun, suurimmalle osalle lapsista ei muodostu estettä opiskella osana yleisopetuksen ryhmää. Moni oppilaista kuitenkin hyötyisi siitä, jos saisi osan koulupäivästä opiskella pienemmässä ryhmässä, jossa saa henkilökohtaista ohjausta, ja häiriötekijät on rajattu minimiin.

Päätöksen kokonaan erityisluokalle siirtämisestä pitää olla aina tarkoin harkittu ja perusteltu. Tärkeintä on muistaa, että oppimisympäristön on oltava turvallinen niin tukea tarvitsevalle lapselle kuin luokkakavereillekin. Opetus on järjestettävä niin, että oppiminen on kaikille mahdollista.

Oppimisen tukeen rahoitusta

Kysymys erityisluokista ja inkluusiosta onkin siis paljon mutkikkaampi kuin joko-tai -gallupkysymys antaa ymmärtää. Erityisluokkia ei välttämättä tarvita lisää, mutta resursseja oppimisen tukeen kyllä. Mahdollisuuksia opiskella toisinaan pienryhmässä ja saada tukiopetusta pitää lisätä. Samalla on kohdistettava katse tuen tarpeen kasvun juurisyihin – koulu ei yksin pysty korjaamaan yhteiskunnan eriarvoisuutta, polarisaatiota tai lapsiköyhyyden vaikutuksia. Näihin ongelmiin onneksi hallitusohjelmamme pureutuu kokonaisvaltaisesti.

Hallitus satsaa koulutuksen tasa-arvoon perusopetuksessa 60 miljoonaa euroa vuositasolla. Sen avulla kohdennetaan rahoitusta sinne, missä tuen tarve on kaikkein suurin. Ryhmäkokoja pienennetään ja oppimisen tukeen panostetaan. Varmistetaan, että jokainen lapsi tulee nähdyksi ja kohdatuksi. Samalla arvioidaan lainsäädännön ja resurssien riittävyyttä laajemmin. Tavoitteena pitää olla, että jatkossa lapsen oikeus turvalliseen oppimisympäristöön ja riittävään tukeen toteutuu riippumatta siitä, mihin perheeseen tai kuntaan lapsi sattuu syntymään. Tästä meidän päättäjien on otettava vastuu!

Bella Forsgrén, 2019. Kuvaaja Hanna-Kaisa Hämäläinen.

Lähisuhdeväkivalta syventää epätasa-arvoa Suomessa

Julkaistu alunperin Vihreiden naisten blogissa 2.10.2019.

Edellinen hallitus ehti jo ilmaista, että tasa-arvo on saavutettu. Silti yksi pahimmista syrjinnän muodoista, lähisuhdeväkivalta rehottaa meillä. Suomessa joka kolmas nainen kokee eläessään lähisuhdeväkivaltaa. Suomi on EU:n toiseksi vaarallisin paikka naiselle ‒ on siis vielä rutkasti matkaa siihen, että olemme tasa-arvoinen maa.

Suomi julkaisi viime viikon keskiviikkona Istanbulin sopimuksen täytäntöönpanon. Istanbulin sopimus on naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta tehty Euroopan neuvoston yleissopimus, johon liittyviä toimenpiteitä tehtiin Suomessa viime vuonna ensimmäistä kertaa. Täytäntöönpanoon liittyvässä seminaarissa teemana olivat paitsi Suomea koskevat suositukset myös erityisesti sukupuolittuneen väkivallan torjunta sekä naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan uhrit. Keskiössä olivat uhrien yksilölliset tarpeet ja kohtaaminen.

Seminaarissa ehkä tärkeimpänä seikkana nousi esille, että vaikka sukupuolittunutta väkivaltaa kokevat hyvin erilaiset naiset, on väkivalta monissa tilanteissa hyvin samanlaista. Sen rakenteellisuus on todella hälyttävää. Monet naiset kokevat lähisuhdeväkivaltaa toistuvasti: jopa vuosien ajan tai pahimmillaan läpi koko elämänsä. Monissa tapauksissa väkivalta alkaa lapsuudessa.

Lähisuhdeväkivallan jatkumon yleisyys tekee väkivallasta syrjinnän muodon, jota emme kuitenkaan usein osaa nähdä rakenteellisena epätasa-arvotekijänä. Lähisuhdeväkivalta nähdään yhä perheiden sisäisenä asiana ja suhteisiin liittyvänä yksityisenä asiana, vaikka todellisuudessa lähiväkivallalle altistavia tekijät ovat monilta osin samat kuin moniperustaiselle syrjinnälle muutoinkin altistavat tekijät. 

Rodullistetut, maahanmuuttajataustaiset, suomea puhumattomat, mutta myös vammaiset naiset kokevat herkemmin lähisuhdeväkivaltaa. Yksi tärkeimmistä huomioista täytäntöönpanoa koskevassa seminaarissa oli, että vaikka uhri olisi maahanmuuttajataustainen, useimmin näissä tapauksissa väkivaltaa käyttää kantasuomalainen mies. 

Lähisuhdeväkivalta ei siis ole mikään “ulkoisista kulttuureista” saapuva ilmiö, vaan suomalaiseen yhteiskuntaan sisäänrakentunut syrjintä- ja vallankäytönmuoto, joka kohdistuu heikommassa asemassa olevaan henkilöön. Uhrin kyvyttömyys puolustautua esimerkiksi vammaisena ei siis suojaa väkivallalta, vaan päinvastoin.

Kaikkein pahinta on, että vammaisuus tai esimerkiksi suomen-, ruotsin tai englanninkielen osaamattomuus estää uhria myös hakemasta apua. Monet palvelut ovat saatavilla vain edellä mainituilla kielillä ja esimerkiksi turvakodeista vain osa on esteettömiä.

Täytäntöönpanon seminaarissa oli kuitenkin toiveikas tunnelma. Vaikka tilanne lähisuhdeväkivallan suhteen onkin Suomessa huono, uusi hallitusohjelma tarttuu ongelmiin ponnekkaasti. Kyse onkin ensisijaisesti siitä, että palveluihin saadaan resursseja: aidosti esteettömiä ensi- ja turvakoteja on lisättävä ja sote- sekä rikospalveluiden työntekijöiden osaamista parannettava huomattavasti.

Samalla me kaikki voimme avata silmät sille, että naisia lyödään toistuvasti. Tälläkin hetkellä joku lähipiirissäsi saattaa kokea lähisuhdeväkivaltaa. Ongelma ei poistu sillä, että kuvittelemme väkivallan kohdistuvan sattumanvaraisesti, kun kyse on syrjinnän muodosta.

 

Bella Forsgrén, 2019. Kuvaaja Hanna-Kaisa Hämäläinen.

Satavuotias perustuslaki antaa aihetta juhlaan – ja kovaan työhön perusoikeuksien puolesta

Teksti on alunperin julkaistu Vihreiden blogissa 12.9.2019.

Syksyn alkuun mahtuu usein monenlaista juhlaa, mutta tänä syksynä juhlien keskiössä ovat olleet erityisesti kaikkien yhtäläiset perusoikeudet: Omassa maakunnassani juhlittiin elokuun lopussa Jyväskylä Pridea ja tällä viikolla juhlistimme eduskunnassa mitä arvokkaimmin Suomen hallitusmuodon 100-vuotispäivää.

Jyväskylässä Pridea juhlittiin ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2011. Viime kerrasta oli kauan aikaa ja varmasti osin siksi tunnelma kulkueen keskellä oli erityisen iloinen, toiveikas ja lämminhenkinen. Mitään näin suurta ei ihan hetkeen olla nähty Jyväskylän kaduilla. 

Hyväntuulisten tuttujen ja tuntemattomien keskellä oli helppoa ajatella, että elämme todella yhteiskunnassa, jossa tasa-arvo ja yhdenvertaisuus toteutuvat.

Pride ei kuitenkaan ole pelkkää juhlaa. 

Prideja tarvitaan ympäri Suomen, koska yhdenvertaisuustyö on yhä kesken – tästä hyvä esimerkki on ystäväpariskunnan kokemus vuokra-asunnon etsinnästä. Kolme asunnontarjoajaa ei vastannut viesteihin sen jälkeen, kun kuuli heidän olevan naispari. 

Muun muassa tätä on monen vähemmistön syrjintä arjessa. 

Meillä on Suomessa vielä paljon parannettavaa, jotta oikeus syrjimättömyyteen toteutuu – oikeus, joka kumpuaa perustuslaista. 

Hallitusmuotomme 100-vuotisjuhlat tarkoittavat käytännössä, että myös perustuslakimme täytti tänä kesänä 100 vuotta. Olenkin äärimmäisen iloinen, että saan kunnian toimia tällä vaalikaudella juuri perustuslakivaliokunnassa ja olla osa pitkää jatkumoa. 

Perustuslaki ja aivan erityisesti siihen sisältyvät perusoikeudet muodostavat oikeusvaltion välttämättömän pohjan. Perustuslakiin kirjatut periaatteet kansalaisten yhdenvertaisuudesta, ihmisoikeuksien toteutumisesta eivät voi olla kauppatavaraa – eivät vaalien alla, eivät milloinkaan.

Juuri tästä syystä esimerkiksi uudistusten paineessa oleva sote-sektori on niin tärkeä. Kyse ei ole ainoastaan alueellisesta tasa-arvosta palveluiden saatavuudessa, vaan siitä, että järjestelmämme kykenee aidosti ottamaan huomioon myös erilaisten ihmisryhmien tarpeet, myös vähemmistöjen.

Isoissa muutoksissa perustuslakivaliokunnalla on tärkeä rooli. Emme voi yleisten tehokkuusvaatimuksien tai sen hetkisen julkisen keskustelun perusteella luopua periaatteista, joille hallintomuotomme rakentuu. 

Meille vihreille laadukas lainsäädäntötyö ja perustuslain kunnioittaminen ovatkin erittäin tärkeitä – meillä ei ole varaa viime hallituskausien virheisiin. 

Merkittäviä muutoksia tapahtuu myös yhteiskunnassa itsessään. Elämme aikaa, jolloin muun muassa teknologia kehittyy vauhdilla. Eri ihmisryhmät ovat eriarvoisessa asemassa nopeisiin muutoksiin sopeutumisessa – perusoikeuksien toteutumisesta on huolehdittava myös ennakoiden.  

Muuttuu yhteiskunta sitten lainsäädännöllä tai muilla tavoin, meille vihreille olennaista on, että tulevat uudistukset tehdään perusoikeudet ja kansalaisten tarpeet edellä. Me haluamme varmistaa, että palvelut rakennetaan myös heille, jotka ovat syystä tai toisesta nyt yhteiskunnan nykynormien ulkopuolella.

Me haluamme rakentaa Suomea, jossa on entistä vähemmän syrjintää, esteellisyyttä ja osattomuutta.

blogi4

Lukioihin kohdistuvat leikkaukset ovat leikkauksia nuorten tulevaisuudesta

Lukioihin kohdistuvat leikkaukset ovat leikkauksia nuorten tulevaisuudesta

Suomalaisten keskuudessa elää ajatus siitä, että nuorissa on tulevaisuus. Tämä tulevaisuus on kuitenkin riippuvainen niistä resursseista, joita Suomen valtio kohdentaa koulutuksen piiriin. Juuri ennen vaalena eronnut hallitus ehti leikkaamaan lähes 1,5 miljardilla koulutuksesta, mikä on heijastunut voimakkaasti toisen asteen opiskelijoiden arkeen.

Leikkaukset tuntuvat myös Jyväskylän lukiolaisten arjessa

Niin ikään Jyväskylän lukiotarjonta on pienentynyt huomattavasti viime vuosina ‒ ja lukioiden yhdistymisten myötä on muodostunut jopa 1200 opiskelijan suurlukioita.

Fuusioituneille lukioille on osoitettu uudet tilat, jotka eivät mahdollista samankaltaista opiskelija-opettajakontaktia kuin pienemmissä lukioissa. Moni opiskelija jää kaipaamaan apua oppimiseen, kun luokkakoot kasvavat jo lähemmäs puoltasataa opiskelijaa kurssia kohden.

Lukiolaisten uupumus on lisääntynyt huomattavasti

Viime vuoden kouluterveyskyselyt kertovat järkyttäviä faktoja – jo joka kolmas lukiolainen kokee hukkuvansa koulutyöhön useamman kerran viikossa. Lukiolaisten etujärjestö Suomen lukiolaisten liittokin varoittaa lukiolaisten kasvaneesta uupumuksen tunteesta arjessa.

Vastaus tähän lukiolaisten hyvinvointivajeeseen ei voi olla koulutuksesta leikkaaminen.

THL – Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimuksista ilmenee, että moni opiskelija kaipaisi koulupsykologin tai -kuraattorin apua, mutta ei ole sitä toistaiseksi saanut. Kun opiskelijoista tulee yksilöiden sijasta massaa, on vaikea tarttua yksilöiden ongelmiin.

Kun opiskelijoita on samassa rakennuksessa noin 1200, ei yksittäinen koulukuraattori tai toisinaan paikalla oleva koulupsykologi riitä, vaan jokaisen pitäisi saada tarvittaessa apua lyhyellä odotusajalla. Kouluypsykologien ja -kuraattorien määrää on lisättävä – ja samalla on panostettava päivittäiseen yhteisölliseen työhön.

Toisen asteen koulutuksen puuttuminen altistaa syrjäytymiselle

Suomessa on eri arvioiden mukaan noin 40 000–100 000 syrjäytynyttä nuorta. THL:n arvioiden mukaan syrjäytynyt toisen asteen koulutusta käymätön nuori aiheuttaa yhteiskunnalle jopa 370 000 euron lisäkustannuksen. Nuorten syrjäytyminen käy siis pitkällä juoksulla todella kalliiksi.

Toimihenkilökeskusjärjestö STTK toteutti viime elokuussa tutkimuksen, jonka tulokset ovat kiistattomat: 92 % suomalaisista uskoo, että koulunkäynnin tukeminen on toimiva keino nuorten syrjäytymisen ehkäisyssä.

Toisen asteen ja eritoten lukiokoulutuksen rahoitus kuuluu palauttaa takaisin vanhaan uskoonsa, sillä nuo eurot eivät ole vain tilastoja ja numeroita – niillä saadaan opinto-ohjaajia, pienempiä kurssikokoja, parempaa opiskelijahuoltopalveluiden saatavuutta ja lukiolaisten arkea sujuvammaksi.