All posts by : Riikka

Julkaistu alunperin Vihreiden naisten blogissa 25.2.2020

Vaikka suomalaisilla työmarkkinoilla tasa-arvon tila on moniin muihin maihin verrattuna melko hyvä, leimaa sitä yksi kauaskantoinen piirre: Naisten työeläkkeet ovat keskimäärin kolmanneksen matalampia kuin miesten eläkkeet. Tämä johtaa osaltaan siihen, että ikääntyneiden naisten köyhyysriski on miehiin verrattuna yli kaksinkertainen.

Näin iso ero köyhyysriskissä on merkittävä tasa-arvo-ongelma, joka vaikuttaa tulevaisuudessa yhä useamman ikääntyvän naisen elämänlaatuun.

Julkisuudessa käydään vähintään kerran vuodessa keskustelu naisen eurosta verrattuna miehen euroon. Suhteellisesta erosta voidaan kiistellä vaikka loputtomiin, mutta tilastojen valossa pienetkin erot kumuloituvat ajan kanssa ja näkyvät juuri työeläkkeiden tasossa.

Suhteellisesta erosta voidaan kiistellä vaikka loputtomiin, mutta tilastojen valossa pienetkin erot kumuloituvat ajan kanssa ja näkyvät juuri työeläkkeiden tasossa.

Mikä sitten oikeastaan on syynä asiain tilaan? Karkeasti voidaan todeta, että kyse on ihan puhtaasti summasta, jonka naiset ehtivät työurallaan tienata. Tarkalleen ottaen vuonna 2018 naisten työeläke oli vain 68 % miesten keskimääräisestä työeläkkeestä.

Kokonaiseläkettä tarkastellessa eläke-erot sen sijaan pienenevät viidennekseen. Kokonaiseläke voi sisältää työeläkkeen lisäksi yhteiskunnan maksamia perhe-eläkkeitä ja kansaneläkettä tai takuueläkettä.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että monien naisten työeläkkeet jäävät niin pieniksi, että Kela maksaa heille kansaneläkettä. Takuueläkettä Kela maksaa, jos muut eläkkeet jäävät hyvin pieniksi tai muuta eläkettä ei makseta. Hälyttävää on, että vuonna 2018 yli 65-vuotiaista täyttä kansaneläkettä saavista jopa 69 % oli naisia. Takuueläkettä saavista naisia oli vieläkin enemmän, yhteensä 73 %.

Eläke-erojen taustalla on moninaisia syitä, kuten työmarkkinoiden jakautuneisuus nais- ja miesvaltaisiin aloihin sekä naisten keskimäärin matalammat palkat. Yksi keskeinen ongelma on hoivavastuiden epätasainen jakautuminen. Monet naiset hoitavat paitsi työuran alussa lapsiaan, myös työuran lopussa vanhempiaan ja/tai puolisoaan.

Yksi keskeinen ongelma on hoivavastuiden epätasainen jakautuminen.

Hallituksen kaavailemalla perhevapaaudistuksella on tärkeä rooli eläke-erojen pienentämisessä, sillä se pyrkii tasaamaan sukupuolten välistä hoivavastuuta ja parantamaan naisten mahdollisuuksia palata töihin.

Etenkin äitien turvan kannalta on oleellista, että nykyiset äitiys- ja vanhempainrahakaudet eivät heikennä työeläkettä juurikaan vaan kerryttävät sitä suurin piirtein saman verran kuin töissä käyminen. Tämä voisi kannustaa yhtälailla isiä käyttämään vanhempainrahaa, mutta näin ei tapahdu nyt.

Kotihoidon tuki sen sijaan kerryttää eläkettä huomattavasti vähemmän ja erityisen hankalaa eläke-erojen kannalta on, että kotihoidon tuen saajista jopa 90% on naisia. Tässä vaiheessa olisi tärkeää eläkekertymän kannalta, että naiset siirtyisivät työelämään.

Samaan aikaan, kun vain 10 % miehistä käyttää kotihoidon tukea, ovat vähäisetkin kotihoidon tuen jaksot lyhyempiä kuin naisten. Joka neljäs isä ei hyödynnä mitään vanhempainvapaita. Kun hoivavastuu jää näin merkittäviltä osin äidille, syntyy ongelma: Mitä pidempään äiti on kotona hoitamassa lasta, sitä vähemmän eläkettä kertyy. Vähennys voi olla hoitojaksojen pituudesta, lukumäärästä ja palkkauksesta riippuen kuukausieläkkeessä jopa satoja euroja.

Nyt tarvitaankin pikaisesti perhevapaiden tasa-arvoisempaa jakoa! Tähän hallitus pyrkii osoittamalla isälle omat osuutensa perhevapaista. Keinoja on toki myös muita: Hallituskaudella pyritään edistämään palkkatasa-arvoa kolmikantaisesti ja jatketaan aiempaa kunnianhimoisempaa samapalkkaisuusohjelmaa. Meillä tulee olla tulevaisuudessa rohkeutta koskea myös kotihoidontukeen.

Tavoitteena tulee olla, ettei sukupuoli altista köyhyydelle eläkeiässäkään.

Teksti on julkaistu alunperin Vihreiden blogissa 21.12.2019.

Yle julkaisi viime viikolla uutisen, jossa oli kysytty kansanedustajilta näkemyksiä siitä, pitäisikö erityisluokkia lisätä kouluun. Kysymyksen taustalla oli meidän kansanedustajienkin korviin kantautunut huoli opetusalan ammattilaisilta ja koululaisten vanhemmilta oppimisen tuen toimimattomuudesta.

Tukea tarvitsevien lasten määrä on ollut viime vuosina jatkuvassa kasvussa. Lasten hyvinvointierot ovat kasvaneet ja perhetaustan merkitys oppimisen edellytyksissä korostunut. Samaan aikaan erityisluokkia on lakkautettu ja siirrytty vahvemmin toimintamalliin, jossa oppimisen ja koulunkäynnin tuki pyritään tuomaan oppilaalle tavalliseen luokkaan. Valtion erillisrahoitus oppimisen tukeen lakkautettiin, koulutuksesta leikattiin ja tuen resursointi jätettiin kuntien kontolle. Ei siis ihme, että erot oppimisen ja koulunkäynnin tuessa ovat revenneet kuntien välillä! Inkluusiosta on tullut symboli koulutussäästöille, jossa kaikista heikoimmassa asemassa olevilta lapsilta viedään oppimisen edellytykset. Tuen saaminen on kuin arpapeliä, jossa voittajia on vain vähän.

Päätös opetuksen järjestämisestä pitää tehdä lapsen etu edellä

Kasvatusalan ammattilaiset ovat varsin yksimielisiä siitä, että vain tuettu inkluusio toimii. Jos lisätään samanaikaisopetusta, erityisopettajia ja koulunkäyntiavustajia, pienennetään ryhmäkokoja, järjestetään tukiopetusta ja panostetaan koulutuspolun alkuun, suurimmalle osalle lapsista ei muodostu estettä opiskella osana yleisopetuksen ryhmää. Moni oppilaista kuitenkin hyötyisi siitä, jos saisi osan koulupäivästä opiskella pienemmässä ryhmässä, jossa saa henkilökohtaista ohjausta, ja häiriötekijät on rajattu minimiin.

Päätöksen kokonaan erityisluokalle siirtämisestä pitää olla aina tarkoin harkittu ja perusteltu. Tärkeintä on muistaa, että oppimisympäristön on oltava turvallinen niin tukea tarvitsevalle lapselle kuin luokkakavereillekin. Opetus on järjestettävä niin, että oppiminen on kaikille mahdollista.

Oppimisen tukeen rahoitusta

Kysymys erityisluokista ja inkluusiosta onkin siis paljon mutkikkaampi kuin joko-tai -gallupkysymys antaa ymmärtää. Erityisluokkia ei välttämättä tarvita lisää, mutta resursseja oppimisen tukeen kyllä. Mahdollisuuksia opiskella toisinaan pienryhmässä ja saada tukiopetusta pitää lisätä. Samalla on kohdistettava katse tuen tarpeen kasvun juurisyihin – koulu ei yksin pysty korjaamaan yhteiskunnan eriarvoisuutta, polarisaatiota tai lapsiköyhyyden vaikutuksia. Näihin ongelmiin onneksi hallitusohjelmamme pureutuu kokonaisvaltaisesti.

Hallitus satsaa koulutuksen tasa-arvoon perusopetuksessa 60 miljoonaa euroa vuositasolla. Sen avulla kohdennetaan rahoitusta sinne, missä tuen tarve on kaikkein suurin. Ryhmäkokoja pienennetään ja oppimisen tukeen panostetaan. Varmistetaan, että jokainen lapsi tulee nähdyksi ja kohdatuksi. Samalla arvioidaan lainsäädännön ja resurssien riittävyyttä laajemmin. Tavoitteena pitää olla, että jatkossa lapsen oikeus turvalliseen oppimisympäristöön ja riittävään tukeen toteutuu riippumatta siitä, mihin perheeseen tai kuntaan lapsi sattuu syntymään. Tästä meidän päättäjien on otettava vastuu!