BellaForsgren_0171lowres

Työrauhaa toisen asteen koulutukseen

Koulutus on Suomen tulevaisuuden keskeinen resurssi sekä inhimillisesti että taloudellisesti, ja toisen asteen koulutuksella on tässä keskeinen rooli. Oppimistulokset ovat kuitenkin kääntyneet laskuun ja olemme jääneet jälkeen muista Pohjoismaista koulutuksen rahoituksessa.

Tällä hallituskaudella koulutuksen pysyvää rahoitusta on lisätty edellisten kahden hallituksen leikkausten paikkaamiseksi. Oppivelvollisuusiän nosto 18 vuoteen lisäsi peruskoulun päättäneiden yhdenvertaisuutta mutta kiristi samalla jo ennestään tiukkoja lukioiden ja ammatillisen koulutuksen resursseja. Pidemmällä aikavälillä vanhempien tuloista riippumaton opiskelumahdollisuus takaa yhteiskunnalle sivistyneitä ja taitavia eri alojen osaajia.

Vaikeinakaan aikoina koulutuksesta ei ole varaa säästää. Tulevien päättäjien on varmistettava rpitkäkestoinen ja ennakoitava perusrahoitus sekä lukioille että ammatilliselle koulutukselle.

Taitavakaan opettaja ei pysty toimimaan yhä monimuotoistuvan opiskelijajoukon parissa, jos rahoitus ei mahdollista riittävää määrää opinto-ohjaajia, erityisopettajia ja tukiopetusta, puhumattakaan hyvinvointialueiden vastuulla olevista kuraattoreista, terveydenhoitajista ja psykologeista. Opettajien tulee saada keskittyä opetukseen.

Olen huolissani lukiolaisten jaksamisesta: valtaosa opiskelijoista pitää opiskelua raskaana monien vaatimusten ristipaineessa. Meillä ei ole varaa uuvuttaa nuoria ihmisiä jo toisella asteella. Lukioissa tarvitaankin nyt työrauhaa, eli kohtuullisia ryhmäkokoja ja riittävästi opiskeluhuollon henkilöstöä, jotta opiskelijat pystyvät keskittymään opiskeluun.

Ammatillisessa koulutuksessa tarvitaan yhtä lailla työrauhaa. Sipilän hallituksen reformi saattoi nuoret ja aikuiset yhteen ja lisäsi työelämässä tapahtuvaa oppimista lähiopetuksen kustannuksella. Vaikka reformi toi mukanaan tervetulleitakin uudistuksia, se lisäsi opiskelijoiden itseohjautuvuutta ja muutti rahoitusta suoritusperusteisemmaksi. Reformia sovelletaan oppilaitoksissa eri tavoin erilaisin tuloksin.

Nyt olisi aika tutkia sitä, vastaako reformi erilaisten opiskelijoiden tarpeisiin vai sysääkö se liikaa vastuuta opiskelijalle itselleen.

BellaForsgren_0030lowres

Koulutuksen rahoitus on nostettava pohjoismaiselle tasolle

Suomalaisten lasten oppimistulokset ovat laskeneet jo yli 20 vuoden ajan. Tämän suunnan kääntämiseksi koulutukseen on panostettava lisää rahaa. Esimerkiksi Ruotsissa lisäresurssit näkyvät jo nyt parantuneina oppimistuloksina, kun taas Suomessa pitkäjänteiset panostukset koulutuksen rahoitukseen ovat jääneet tekemättä.

Eniten minua peruskoulutuksen ahdingossa huolestuttaa oppilaiden kasvava eriarvoistuminen. Erityisesti vanhempien sosioekonominen asema vaikuttaa oppimistuloksiin aikaisempaa vahvemmin. Resurssien puute osuu juuri niihin, jotka tarvitsisivat eniten tukea. Tämä kehitys rapauttaa periaatetta tasa-arvoisesta yhteiskunnasta, joka tarjoaa yhtäläiset mahdollisuudet jokaiselle.

Haluammeko, että heikommista lähtökohdista opintien aloittavat ja erityistä tukea tarvitsevat lapset jäävät vaille tasa-arvoisia mahdollisuuksia? Heidän joukossaan on esimerkiksi kuulo- ja näkövammaisia, oppimisen vaikeuksien kanssa eläviä sekä suomea toisena kielenä puhuvia.

Kuluvalla hallituskaudella toteutettiin Oikeus oppia –kehittämisohjelma, jonka tavoitteena oli parantaa varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen laatua sekä lisätä niiden tasa-arvoa. Ohjelman kautta rahoitettiin monia tärkeitä hankkeita, jotka liittyivät esimerkiksi oppimisen tukeen, inkluusion kehittämiseen ja lasten digitaalisiin taitoihin.

Nämä ovat asioita, joita ei voida kuitenkaan jättää pelkkien määräaikaisten hankkeiden varaan, vaan ne pitäisi olla osa päiväkotien ja koulujen pysyvää rahoitusta.

Koulutus on suomalaisen yhteiskunnan peruspilari. Suomalainen koulutus on perinteisesti pystynyt tarjoamaan jokaiselle oppijalle tasavertaisen mahdollisuuden yhteiskunnalliseen osallisuuteen.

Nykyisin lapset ovat varhaiskasvatuksen tai koulun aloittaessaan taustoiltaan yhä monimuotoisempia, ja osaamme myös tunnistaa erityisen tuen tarpeita aikaisempaa paremmin. Koulutuksen rahoitus on nostettava pohjoismaiselle kärkitasolle, jotta jokainen lapsi saa yhdenvertaisen ja laadukkaan oppimispolun ilman syrjintää ja ennakkoluuloja.

Näissä vaaleissa meidän on uskallettava panostaa tulevaisuuteen.

Bella Forsgrén, 2019. Kuvaaja Hanna-Kaisa Hämäläinen.

Meidän on turvattava nuorten mahdollisuus suojella omaa elinympäristöään

Teksti on julkaistu alunperin Demo Finlandin sivuilla 20.10.2020.

Nuorena vihreänä kansanedustajana en voi olla usein miettimättä, että en itsekään olisi nyt kansanedustaja, jos yhteiskuntamme jättäisi nuoret kokonaan päätöksenteon edistämisen ulkopuolelle.

Kestävä yhteiskunta vaatii, että nuoria ei oteta ainoastaan huomioon vaan, että he ovat aidosti osa yhteiskuntaa ja avainasemassa sen muuttajina. Greta Thunbergia vapaasti suomentaen: “Me nuoret olemme näyttäneet olevamme yhtenäisiä ja sellaisina pysäyttämättömiä.”

Yhteiskunta voi kestää vain, jos sen kaikki jäsenet näkevät itsensä osana sitä – myös silloin kun he eivät vielä välttämättä tuo verotuloja tai voi äänestää.

Demokratia on yhdenvertaisuuden siemen. Se mahdollistaa, että kukaan ei tule ylikävellyksi, eikä kukaan joudu ominaisuuksiensa takia syrjityksi. Se takaa, että kaikilla on mahdollisuus hyvinvointiin ja kukoistukseen. Tämä ajatus koskettaa erityisesti nuoria.

Toisaalta nuorten osallisuus on myös edellytys maailman demokratioille. Maailmassa on 1,8 miljardia nuorta, joiden osallistuminen yhteistä tulevaisuuttamme koskevaan päätöksentekoon on ensiarvoista myös demokratian edistämiseksi.

Osallisuuden edistämiselle on olemassa eräs erittäin tehokas väline. Se on koulutus. 

Koulutuksesta ja sen tilasta on keskusteltu viime vuosina paljon. Siitä on leikattu ja höylätty, mutta toisaalta näitä leikkauksia on yritetty myös paikata. Yhtä kaikki jokainen panostus – tai panostamatta jättäminen – näkyy koko yhteiskuntamme tulevaisuudessa. Lähtien sen vakaudesta ja mahdollisuudesta demokratiaan.

Parhaimmillaan koulutus painottuu tulevaisuudessa entistä enemmän siihen, että lapset ja nuoret oppivat olemaan aktiivinen osa yhteiskunnan muutosta. He eivät ainoastaan opi toimimaan valmiiksi annettujen normien ja sääntöjen mukaisesti, vaan haluavat ja voivat osaltaan tehdä maailmasta paremman paikan.

Tarvitsemmekin jatkossa lisää opetusta jo pienille lapsille siitä, miten lähidemokratia syntyy. Yhtenä keskeisenä lähidemokratian teemana voisi toimia niinkin perustavanlaatuinen kysymys kuin: miten omaan elinympäristöön vaikutetaan? 

Omalla elinympäristöllä on merkittävä rooli, paitsi yksilön ja yhteisön toimintakyvylle, myös sille kokonaisvaltaiselle kokemukselle, jonka demokratia tarjoaa: Tänne minä voin kuulua, tänne minä voin juurtua.

Tärkeä osa tätä kokemusta on, että voi vaikuttaa siihen, millainen oma elinympäristö on nyt ja tulevaisuudessa. Ihmiselle on tärkeää nähdä oma kädenjälkensä. Ei olekaan mikään ihme, että monella ensimmäiset kokemukset halusta vaikuttaa asioihin syntyvät halusta vaikuttaa juuri ympäristöön – mittakaavalla ei ole niinkään väliä.

Juuri tähän tunteeseen myös monet ilmastolakkoilevat lapset ja nuoret ovat heränneet. He haluavat suojella oma elinympäristöään sanan laajimmassa merkityksessä.

Juuri tähän tunteeseen myös monet ilmastolakkoilevat lapset ja nuoret ovat heränneet. He haluavat suojella oma elinympäristöään sanan laajimmassa merkityksessä.

Siihen heillä on perustavanlaatuinen oikeus, mutta myös vastuu, minkä he tuntuvat ymmärtäneen aikuisia paremmin.

Ilmastoliikkeen nuorten eräs keskeinen sanoma on ollut, että he lakkoilevat koska eivät voi äänestää. Tämä on asia, mihin meidän kaikkien pitäisi herätä.

Olemme ehkä rakentaneet hyvinvointivaltion ja turvanneet hyvinvointia eri ihmisryhmille, mutta emme ole kehittäneet kaikille tarpeeksi mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elinympäristöönsä sanan laajassa merkityksessä.

Nuoret kokevat ahdistusta ja toivottomuutta siksi, että heillä ei ole tarpeeksi mahdollisuutta oikeuteen ympäristöönsä mutta myös vastuuseen ympäristöstään.

Alaikäisillä on samat oikeudet julkiseen kokoontumiseen kuin muillakin ihmisillä. Mutta vieläkin hedelmällisempää olisi, mikäli heillä olisi tosiasiassa äänestämisen ulkopuolella mahdollisuus vaikuttaa ympäristöönsä ja siten myös ilmastonmuutoksen hillitsemiseen. Hallitusohjelmassa onkin sitouduttu kansalaisaloitteen allekirjoittamisen ikärajan laskemiseen 15 ikävuoteen.

Ilmastonmuutoksen torjunta ja vastuu ympäristöstä on toki todella laaja asia, eikä siihen tarttuminen ole aina helppoa. Osallistava budjetointi ja sen laajamittakaavaisempi käyttö voisi myös olla yksi konkreettinen ratkaisu siihen, että myös alaikäiset voisivat konkreettisesti vaikuttaa enemmän kotikuntansa mutta myös valtion toimintaan.

Tämäkin ajatus mahdollistuu vain mikäli siihen kasvatetaan ja koulutetaan ihmisiä, sillä todellinen vaikutusvalta voi syntyä vasta ymmärryksen myötä. 

Bella Forsgrén, 2019. Kuvaaja Hanna-Kaisa Hämäläinen.

Tervetuloa kuulemaan Arkadianmäen arjesta!

Teksti on julkaistu alunperin Sisä-Suomen Lehdessä.

Kansanedustajan työ on paljon muutakin kuin istuntosalissa istumista, vaikka useimmiten juuri istunnot näkyvät television kautta yleisölle. Pyrin tällä uudella Arkadianmäeltä-kolumnilla avaamaan eduskunnan työtä hiukan käytännönläheisemmin.

Tällä hetkellä koko eduskunta on vielä istuntotauolla, mutta työtä riittää silti. Istuntotauoilla kansanedustajat, heidän avustajansa ja koko muu organisaatio tekevät paljon sellaista, mitä ei tahdo ehtiä tekemään hektisen istuntokauden aikana.

Oma työvuoteni käynnistyy tammikuussa muun muassa työmatkalla: Suuntaan tällä viikolla yhdessä eduskunnan mielenterveyspoliittisen neuvottelukunnan kanssa Skotlantiin, missä tutustumme paitsi paikallisin mielenterveyshankkeisiin, -järjestöihin ja -virastoihin, myös Skotlannin parlamentin mielenterveyspoliittisen neuvottelukuntaan ja mielenterveysministeriin.

Eduskunnassa toimii paljon erilaisia neuvottelukuntia ja verkostoja, joiden kautta pyrimme yli puoluerajojen vaikuttamaan yhteiskunnallisesti merkittäviin asioihin. Mielenterveyspoliittinen neuvottelukunta on yksi niistä lukuisista verkostoista, joihin kuulun. Sen rooli on tällä hetkellä varsin ajankohtainen, sillä mielenterveysongelmien lisääntyminen lisää paineita myös sote-uudistuksessa.

Tilanne on vakava etenkin nuorten ja nuorten aikuisten keskuudessa: Mielenterveyden ongelmat – masennus, ahdistus sekä unihäiriöt – olivat vuonna 2018 20–29-vuotiaiden yleisin syy sairauspoissaoloille. Mielenterveysongelmat ja käyttäytymishäiriöt aiheuttivat jopa 72 prosenttia kaikista alle 35-vuotiaille myönnetyistä työkyvyttömyyseläkkeistä vuonna 2017.

Kokonaisuudessaan noin joka viides suomalainen nuori kärsii erilaisista mielenterveysongelmista.

Kokonaisuudessaan noin joka viides suomalainen nuori kärsii erilaisista mielenterveysongelmista. 

Yhteiskunnallinen jakautuminen näkyy näissä tilastoissa: Mielenterveyden heikkenemiseen liittyy usein myös monia muunlaisia hyvinvointiongelmia ja ne kasautuvat monesti samoihin perheisiin. 

Nuoret hakevat tällä hetkellä enemmän apua kuin koskaan, mutta palveluita ei ole riittävästi saatavilla. Tilanne on erikoissairaanhoidossa valtakunnallisesti ruuhkautunut ja perustasolla palveluiden saatavuus puolestaan vaihtelee alueellisesti suuresti.

Ei siis riitä, että mielenterveyspalveluihin liittyvä häpeä vähenee, jos nuoret päätyvät pompoteltavaksi eri tahojen välillä ja hoitoketjussa on aukkoja. Tutkitusti aikainen puuttuminen ongelmiin olisi tehokkainta. 

Hallitus on huomioinut ongelman ja perhe- ja peruspalveluministeri Krista Kiuru on tarttunut toimeen: Mielenterveysongelmien matalan kynnyksen puuttumiseen on tulossa lisää resursseja jo kouluterveydenhuoltoon. 

Tämän lisäksi tärkeä rooli on perusterveydenhuollon resursseilla terveyskeskuksissa. Sote-uudistuksessa merkittävää on, että seitsemän päivän hoitotakuu koskettaa myös mielenterveyttä. Tavoitteena on katkeamaton ja toimiva hoitoketju mielenterveyspalveluissa niin, että erikoissairaanhoidon kuormitus vähenisi.

Mielenterveys on heikentynyt niin laajasti, että kaikki mahdolliset jo hyväksi todetut keinot pitää ottaa käyttöön – siksi odotankin Skotlannin matkan oppeja. Mielenterveys ei ole vain yksilön asia, vaan koko yhteiskunnan. Rakenneuudistusten ohella meidän tuleekin pohtia opiskelu- ja työelämän vaativuutta ja yksilöön kohdistuvien paineiden suhteettomuutta. Millaista olisi 2020-luvun kohtuullinen elämä ja reilu inhimillisyys?

blogi4

Lukioihin kohdistuvat leikkaukset ovat leikkauksia nuorten tulevaisuudesta

Lukioihin kohdistuvat leikkaukset ovat leikkauksia nuorten tulevaisuudesta

Suomalaisten keskuudessa elää ajatus siitä, että nuorissa on tulevaisuus. Tämä tulevaisuus on kuitenkin riippuvainen niistä resursseista, joita Suomen valtio kohdentaa koulutuksen piiriin. Juuri ennen vaalena eronnut hallitus ehti leikkaamaan lähes 1,5 miljardilla koulutuksesta, mikä on heijastunut voimakkaasti toisen asteen opiskelijoiden arkeen.

Leikkaukset tuntuvat myös Jyväskylän lukiolaisten arjessa

Niin ikään Jyväskylän lukiotarjonta on pienentynyt huomattavasti viime vuosina ‒ ja lukioiden yhdistymisten myötä on muodostunut jopa 1200 opiskelijan suurlukioita.

Fuusioituneille lukioille on osoitettu uudet tilat, jotka eivät mahdollista samankaltaista opiskelija-opettajakontaktia kuin pienemmissä lukioissa. Moni opiskelija jää kaipaamaan apua oppimiseen, kun luokkakoot kasvavat jo lähemmäs puoltasataa opiskelijaa kurssia kohden.

Lukiolaisten uupumus on lisääntynyt huomattavasti

Viime vuoden kouluterveyskyselyt kertovat järkyttäviä faktoja – jo joka kolmas lukiolainen kokee hukkuvansa koulutyöhön useamman kerran viikossa. Lukiolaisten etujärjestö Suomen lukiolaisten liittokin varoittaa lukiolaisten kasvaneesta uupumuksen tunteesta arjessa.

Vastaus tähän lukiolaisten hyvinvointivajeeseen ei voi olla koulutuksesta leikkaaminen.

THL – Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimuksista ilmenee, että moni opiskelija kaipaisi koulupsykologin tai -kuraattorin apua, mutta ei ole sitä toistaiseksi saanut. Kun opiskelijoista tulee yksilöiden sijasta massaa, on vaikea tarttua yksilöiden ongelmiin.

Kun opiskelijoita on samassa rakennuksessa noin 1200, ei yksittäinen koulukuraattori tai toisinaan paikalla oleva koulupsykologi riitä, vaan jokaisen pitäisi saada tarvittaessa apua lyhyellä odotusajalla. Kouluypsykologien ja -kuraattorien määrää on lisättävä – ja samalla on panostettava päivittäiseen yhteisölliseen työhön.

Toisen asteen koulutuksen puuttuminen altistaa syrjäytymiselle

Suomessa on eri arvioiden mukaan noin 40 000–100 000 syrjäytynyttä nuorta. THL:n arvioiden mukaan syrjäytynyt toisen asteen koulutusta käymätön nuori aiheuttaa yhteiskunnalle jopa 370 000 euron lisäkustannuksen. Nuorten syrjäytyminen käy siis pitkällä juoksulla todella kalliiksi.

Toimihenkilökeskusjärjestö STTK toteutti viime elokuussa tutkimuksen, jonka tulokset ovat kiistattomat: 92 % suomalaisista uskoo, että koulunkäynnin tukeminen on toimiva keino nuorten syrjäytymisen ehkäisyssä.

Toisen asteen ja eritoten lukiokoulutuksen rahoitus kuuluu palauttaa takaisin vanhaan uskoonsa, sillä nuo eurot eivät ole vain tilastoja ja numeroita – niillä saadaan opinto-ohjaajia, pienempiä kurssikokoja, parempaa opiskelijahuoltopalveluiden saatavuutta ja lukiolaisten arkea sujuvammaksi.